Mitä vauva-arkeemme kuuluu?

Meille kuuluu hyvää! Frida kasvaa hirmuista vauhtia ja me yritetään pysyä perässä! Pari viikkoa sitten pakkasin kaksi laatikollista pieniä vaatteita pois ja otin esiin isompia kokoja. Paljon on myös vaatteita mitä ei yksinkertaisesti ehtinyt käyttää ennen kuin ne oli jo pieniä. Aikamoista. 

Fridaa on kyllä mainio seurata! Iloa ja naurua riittää nykyään paljon! Monille leluille nauretaan oikein räkättäen. 

Lelut on alkanut kiinnostamaan tosi paljon ja niistä napataan välillä jopa tosi tiukasti kiinni. 

Kovasti hän harjoittelee selältä mahalleen kääntymistä ja välillä ihan turhautuu kun ei heti onnistu. Ihan pian jo varmasti onnistutaan kun yritys on niin luja! 

Kaikki musiikki, laulu ja hyräily on parasta. Vaikka välillä kuinka kiukuttaisi niin musiikki on yleensä se mikä rauhoittaa. On ollut ihan kamala huomata kuinka sitä on unohtanut niin monien lastenlaulujen sanat! Niinpä sitten ikuisen Tuiki, tuiki tähtönen -klassikon ohella kulkevat Tomas Ledinin Sommaren Är Kort ja mun kouluajoilta muistissa oleva Tänd Ett Ljus -joululaulu. Toki myös päivittäin keksin useita ”kappaleita”, mitä sitten Frida joutuu kuuntelemaan, halusi tai ei. Kolmikuisen naurusta en osaa sanoa onko se pilkallista vai vaan hauskuuttaan nauramista. Haha. Onneksi Spotifysta saa sitten vähän laadukkaampaakin kamaa soitettua! 

Ehkä nyt alkaa olla se aika kun on hyvä alkaa palauttamaan mieleen ihan niitä lastenlauluja.... 

Pienokaisellamme on myös loistavat unenlahjat ja useimmiten nukahtaa helposti. Ehkä Frida tietää että sitä nopeammin se Sommaren är kort laulanta loppuu, mitä nopeammin nukahtaa. Kesä todella on lyhyt. Fridan ensimmäinen kesä onkin vasta edessä. 

Päivisin ei kuitenkaan kamalasti malteta nukkua, mutta öisin nukutaan 8-10 tuntia putkeen. Sitten herätään syömään ja jatketaan unia vielä hetki. 

Toki tiedän että niin uni, kuin kaikki muukin menee ja muuttuu jaksoissa, mutta nyt nautitaan tästä jaksosta kun uni maistuu.

Niitä kuuluisia hulinoita odotellessa siis! Iik!

Masuvaivat on edelleen vahvasti läsnä, mutta tuntuu ihan kuin ne vähän jo helpottaisivat. Fingers crossed! 

Vyöhyketerapiasta koin olevan apua jonkin verran. Se ainakin rentoutti, joka auttoi mahan toimintaan. Ja kun tekijä olikin toimintaterapeutti, sai häneltä monia vinkkejä ja ideoita, mitä itselläni ei olisi edes tullut mieleen. 

Vyöhyketerapeutti mm. epäili Fridalla olevan kireä kielijänne, mikä olisi voinut selittää monta asiaa. Erikoislääkäri totesi kielijänteen kuitenkin normaaliksi, mutta huulijänne oli kireähkö. Se leikattiin, mutta harmiksemme täytyy kyllä sanoa että ainakaan mitään välitöntä muutosta mihinkään suuntaan ei tapahtunut sen myötä. Toki sen hyöty voi näkyä myöhemmin muissa asioissa.

Uskon että masuvaivat ovat luonnollista suoliston ym. kehitystä ja helpottavat kyllä ajan kanssa. 

Parisen viikkoa sitten Frida löysi kätensä! 

Ihmettelevä katse kasvoillaan hän seuraa niitä, ’hetkonen, onks nää mussa kiinni?’. Niitä tutkitaan, ihaillaan ja toki maistellaan herkeämättä! Ja oih mitä herkkua sieltä nyrkkien sisältä saakaan pestä iltaisin pois. Kuolan, puklun ja nukan sinfonia ei ollut tuttu tuoksu ennen äitiyttä.

Tässä kolmen kuukauden aikana on tullut myös huomattua kuinka pienen ihmisen myötä kotiin tulee paljon tavaraa! Siis ihan sitä välttämätöntä tavaraa ja tarviketta. On sitteriä, keinua, leikkimattoa, leluja, loputtomasti leluja. (Jo nyt!) Tilaa tarvitsemme kyllä pian lisää. Etsimme aktiivisesti seuraavaa, isompaa kotiamme. Lisäneliöt ovat kyllä tarpeen! 

Voi kun unelmiemme koti löytyisi pian! 🖤

Tulossa erilainen joulu

Tänä vuonna meidän kaikkien joulu on koronan takia erilainen. Tai ainakin luulen että näin useimmilla on. Silti tuntuu että monet eivät ole valmiita luopumaan normaalista joulusta mistään hinnasta. Ei läheistensä eikä oman terveydenkään uhalla. Kaupat on kuin nyrkillä lyöty täyteen, turvavälit on kaukainen haave kassajonoissa ja moni toteuttaa joulusuunnitelmat kuten aina. Ei poikkeuksia, ei muutoksia. Onhan nyt joulu. En edes halua kuvitella minkälainen tungos on kauppojen kalatiskeillä aatonaattona. 

Ymmärrän että kaikki alkaa olemaan enemmän tai vähemmän puhki tähän koronaskeidaan, mutta miten ihmeessä me ei malteta taistella vielä hetkeä tätä pandemiaa vastaan. Rokotekin on jo olemassa. 

Me tehtiin Teron kanssa todella vaikea päätös ja tulimme siihen tulokseen että vietämme tämän vuoden joulun kotona, eikä lähdetä minnekään. Turvataksemme itsemme ja läheisemme. Meillä olisi jouluna kolme eri kyläpaikkaa joten mahdollinen tartuntaketju olisi jo älyttömän pitkä. Ajatellen että jokainen jonka pyhinä tapaisimme olisi viettänyt joulua jo useamman henkilön kanssa. Siellä me sitten kuljetaan kylästä kylään pidentämässä tätä ketjua. Kun kyläpaikkoja on niin monta, niin me ei uskalleta, eikä haluta uskaltaa riskeerata kaikkien läheistemme ja meidän terveyttä. 

Niin vaikealta kun tämä päätös tuntuukin, uskon sen olevan meille oikea. 

Lahjat ostettiin kaikki netistä, ettei tarvitse ihmisten seassa härvätä ja kierrellä. Sitäpaitsi se oli niin helppoa, että tulen varmasti tulevinakin jouluina toimimaan samoin! Isot propsit nettikauppojen helppoudelle, nopeudelle ja toimivuudelle. 

Jouluruoat kävin hakemassa yhtenä aamuna aikaisin, jolloin kaupassa oli asioimassa mun lisäksi ehkä viisi ihmistä.

Päätimme rakentaa joulun meidän pienelle perheelle niin perinteikkäästi kuin vain pystymme. Joulun laatikot, mädit, kinkut, kalkkunat ja muut herkut odottavat jo jääkaapissa. Pöytään katetaan juhlavammat astiat ja ruokajuomana toimii viini. 

Availemme lahjoja, kuuntelemme joululauluja ja nautimme tänä jouluna, (ensimmäistä kertaa ikinä) kiireettömyydestä. Fridan ensimmäinen joulu tulee olemaan erilainen kuin olimme kuvitelleet, mutta otamme tästä kaiken irti. Ehkä soitamme isovanhemmille videopuheluita. Niin voimme olla yhdessä, vaikkakin erillään.

Pidetään järki päässä tulevina pyhinä. Joulu ei ole peruttu, se on vain hieman erilainen tänä vuonna. 

Joka vuosi joulu tulee aina yhtä nopeasti ja yllättäen, eli ihan pian on jo 2021 joulu! Juhlitaan sitä sitten kahden joulun edestä!

Tunnelmallista ja turvallista joulua kaikille! 🎄

Kiteytin itseni yhdeksään sanaan. Miten?

Päivitin taannoin Instagram profiilini info-osion. 

Aloin miettimään mitkä sanat kertoisi musta sen millainen mä olen. Miten mä tiivistiäisin itseni muutamalla sanalla kenttään johon mahtuu kai 150 kirjainta?

Aika paha. 

Kuka mä sit niinku olen? 

Aloitin tärkeimmästä. Mä olen äiti. Mä olen ollut koiraäiti oikeastaan koko mun aikuisikäni, mutta vasta kolmisen kuukautta pienen ihmislapsen äiti. Se on ollut ihmeellistä aikaa. Tää on mun elämän vaativin ja vastuullisin tehtävä. Tähän ei ole koulutusta, tutkintoa tai kurssia. Tää pitää oppia käytännössä. Mitään muuta en ole ikinä ollut yhtä innokas oppimaan! Mä en ehkä aina tiennyt haluavani olla äiti. Oikeammin sanottuna, en ikinä uskaltanut haaveilla äitiydestä täysillä, koska pelkäsin miten kestäisin jos en ikinä raskautuisikaan. Päätin olla asian kanssa aika rennosti. Jos musta kuuluu tulla äiti, niin tapahtuu. Ja tapahtuikin! Nyt olen niin onnellinen että tapahtui! Ajatella mistä jäisin paitsi jos musta ei olisi tullut äitiä. Tällaista rakkautta ei voi kokea muuten! Kiitollinen tästä siunauksesta! ❤️

Sitten jatkoin. Vaimo. Se mä olen ollut vajaa puolisentoista vuotta. Tämä on ollut selkeä haaveeni jo pikkutytöstä asti. Että mulla olisi aviomies, joka kutsuisi mua vaimokseen. Mies, jonka sukunimestä tulisi minunkin sukunimeni. Mies, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Tämä tapahtui myöhemmin elämässä kuin olin kuvitellut, mutta ollessani 27-vuotias tapasin Teron ja oikeastaan ensitapaamisestamme lähtien tiesin että tää on se tyyppi joka tekee musta vaimon. 

Seuraavana, kosmetologi. Tämä tutkinto oli mun haave nuorena ja olen kyllä tyytyväinen että tein tästä haaveesta totta. Sen ansiosta olen urallani siellä missä nyt olen. Nautin siitä mitä teen, kenen kanssa sitä teen ja rakastan brändiä jonka kanssa saan työskennellä. 

Neljäntenä sanana kentässä on ’nautiskelija’. Voiko kukaan väittää ettei olisi nautiskelija? Toki kaikki nauttii erilaisista asioista. Mun kohdalla se tarkoittaa kotona hengailua, tuoksukynttilä palamassa, lautasella hyvää ruokaa ja jälkkäriksi suklaata. Netflixistä jotain aivotonta. Kiireettömyyttä. 

Oli selkeetä että sana ’nautiskelija’ pääsi mun kuvaukseen. 

Olen kotoilija ihan henkeen ja vereen. Vietän mahdollisimman paljon aikaa kotona. Rakastan meidän kotia, sen lämpöä, henkeä, turvaa ja sielua. Tiedän että nykyinen asuntomme ei ole loppuelämämme koti ja se viiltää syvältä. Tiedän että pystymme rakentamaan kodin muuallekin, mutta tästä kodista luopuminen tulee kyllä olemaan todella vaikeaa. 

Kuudentena kohtana on ’sisustaja’. Täma loogisesti linkittyy aika paljon edelliseen kohtaan. Rakastan sisustaa meidän kotia. Haluan että se on viihtyisä ja kodikas. Samalla haluan että se kertoo tarinaa meistä, meidän pienestä perheestämme. Koen onnistuneeni tässä. Yksi lapsuuden haaveammateistani olikin sisustusarkkitehti. Ehkä toteutan tämän haaveeni vielä joskus, ei sitä tiedä.

Myönnän olevani pieni materialisti. Rakastan kauniita esineitä ja saan niistä suurta iloa! Kuitenkin aina toitotan mantranomaisesti itselleni lausetta jota äitini usein käyttää. ”Maailma on täynnä kauniita ja ihania asioita, mutta niitä kaikkia ei tarvitse omistaa.” Se on täysin totta ja nykyään aikuisena saankin iloa ihan vain jotain kaunista katsomalla, heti ei tarvitse miettiä että se on pakko saada omaksi. 

Ikuinen haaveilija. Pelkästään tässä postauksessa on sana ’haave’ noussut esiin jo monesti. Rakastan haaveilua. Sanotaan että haaveet pitää hengissä. Sen allekirjoitan täysin. Haaveet on tavoitteita joita kohti mennä. Kuitenkin jotkut haaveet pysyvät haaveina, sekin on ihan ok. 

Tulee kuitenkin muistaa ja muistuttaa itseään välillä siitä, että se mitä sinulla on nyt, on sitä mistä olet aiemmin haaveillut. Muistetaan siis myös nauttia niistä jo toteen tulleista haaveista. 

Viimeisenä kohtana tämä rakas harrastus, jonka vuoksi voin käyttää itsestäni termiä ’bloggaaja’. 

Tässä yhdistyy kaksi lemppariasiaa. Kirjoittaminen ja valokuvaaminen. 

Kirjoitan blogia täysin ilman painetta, silloin kun siltä tuntuu ja kun on sellainen ”hyvä kynä”-hetki. Onhan se kiva fiilis kun huomaa että ihmiset lukevat postauksiani ja blogillani on oma  lukijakunta. Kiitos siitä teille! ❤️

Ps. Instagramista mut löytää kun kirjoittaa hakukenttään @idubergaslife. 

Vauvan masuvaivojen helpotusta

Sain teiltä ihan superpaljon viestejä viime postaukseni jälkeen. Hirmuisen paljon hyviä vinkkejä ja ideoita. Kiitos niistä! 

Kaikki nämä neuvot ovat kultaakin arvokkaampia. Jotkut ehdotukset oli jo meillä käytössä tai ainakin testattu ja jotkut taas lähti heti testiin! 

Ensimmäisenä varasin ajan vyöhyketerapiaan, ajan saimme onneksi heti tulevaksi perjantaiksi. Sormet ja varpaat ristissä että siitä olisi apua Fridan vatsavaivoihin. 

Vyöhyketerapian lisäksi meille vinkattiin myös osteopatiaa. Aikaa varatessa tuli me hoitajan kanssa siihen tulokseen että Fridalle suurin hyöty olisi vyöhyketerapiasta. Katsotaan miten käy. Osteopatia sitten seuraavana listalla! 

Päivittäin teemme myös erilaisia hierontoja ja pierujumppaa, mihin meillä on ihan oma laulukin keksitty. Voin kuvitella että naapureilla palaa jo hermot kun laulan päivät pitkät pierujumppalaulua. Mahan ja jalkapohjien hieronta sekä pierujumppa kyllä tehoaa hyvin ja nopeasti!

Päätimme myös aloittaa Bifibaby plus -valmisteen käytön. Sitä on kehuttu paljon ja monille se on tuonut apua. Katsotaan josko se toimisi meilläkin. 

Cuplaton on ollut meille hurjan suuri apu ja sitä Frida onkin saanut jo noin parin viikon ikäisestä eteenpäin. Emme uskalla luopua siitä joten se jää meillä käyttöön tämän Bifibabyn ohelle. 

Tietysti kahta päivää ennen Bifibabyn aloittamista Frida sai Rota-rokotteen joka ei missään nimessä auttanut Fridan varsakipuihin, joten mahdoton vielä sanoa auttaako tämä vai ei. Pitää antaa kuurille nyt armon aikaa, koska nyt pikkumasu on kovalla koetuksella. 

Koliikkikeinu meillä on ollut käytössä reilu kuukauden verran ja se on aivan super. Aina sekään ei neitiä rauhoita, mutta osalla kerroista kyllä. Aina sekään ei neitiä rauhoita, mutta useimmiten kyllä, edes hetkeksi. Siinä on kopan yllä mobile ja toimintoja musiikista white noiseen, joten ihmeteltävää neidille siinä riittää.

Päätimme myös hankkia keinutuolin, minkä avulla Fridan nukuttaminen on rauhoittavaa niin nukutettavalle kuin nukuttajallekin. 

Kyllä täytyy sanoa että ainakin kaikkemme yritämme että pikku-Fridalla olisi hyvä olla. Sen kun tiedämme ja muistamme, niin voimme nukkua yömme rauhassa...siis toki jos Frida antaa. 🖤

’Vauvat itkee, kai sä sen tiesit?!?’

Ei ole missään nimessä klisee sanoa että vauva-aika menee ohi hujauksessa. En voi uskoa että meidän pieni tyttäremme on jo kahden kuukauden ikäinen! Siis kaksi kokonaista kuukautta on vain sujahtanut ohi! On ollut haikeaa laittaa jo nyt pieneksi jääneitä vaatteita sivuun. Tänään kävin jo ostamassa 2 koon vaippoja! Pieninkin koko vielä menee hetken, muttei kauaa. 

Kahdessa kuukaudessa olemme myös oppineet huomaamaan mitkä vaatteet ja tarvikkeet on ollut meille kaikista käytännöllisimpiä. Mitä olisi pitänyt olla enemmän, mitä vähemmän. 

Iso läjä vaatteita jäänee jopa käyttämättä. Surullista, mutta laitan ne eteenpäin niin ehkä niistä on jollekin toiselle iloa. 

Olemme päässeet tutustumaan mahtavaan uuteen ihmiseen, omaan tyttäreemme. Hänen kehitystään on ollut mahtava seurata. Olen kokoajan Kulta aika lapsuuden -kirja kädessä, täyttämässä sinne mitä kaikkea Frida nyt jo osaa ja oppii. Tuijottelen ja höpöttelen taukoamatta. Räpsin kuvia, niin kameralla kuin verkkokalvoillanikin. 

Yksi asia mikä jopa hieman yllätti meidät ja mistä olemme enemmän kuin iloisia on että Frida nukkuu öisin jo aika kivasti. Parhaimillaan jopa 6 tunnin jaksoja! Toki kaikki yöt ei ole hyväunisia, mutta suurin osa menee mukavasti. Vanhempiinsa tullut kun uni maistuu. En ollut edes osannut haaveilla että yöt menisi näin mukavasti jo nyt, Fridan ollessa näinkin nuori. 

Kaiken tämän ihanuuden keskellä on myös myönnettävä että välillä on rankkaa ja vaikeaa. Tuntuu että tämä on aihe mistä ’ei saisi puhua’. Uskallan ja haluan kuitenkin sanoa sen ääneen. Älkääkä tahallaan ymmärtäkö minua väärin. Minä kyllä rakastan tytärtämme enemmän kuin mitään ja teen kaikkeni ollakseni hyvä äiti hänelle. Silti joskus tuntuu vaikealta kun pikkunen huutaa ja huutaa ja huutaa etkä vain enää keksi konstia millä saisit hänet rauhoittumaan ja helpotettua hänen oloaan.  Olet yrittänyt kaikkesi, molemmat meistä on. Minä ja Tero ja toki myös itse Frida. Samalla olet huolesta sekaisin kun mietit että mikä toisella on hätänä kun huuto vaan jatkuu ja samalla myös hermot on pinnassa kun huuto saa tärykalvosi lähes repeämään. Itkettää, tekisi mieli itsekin huutaa. 

Eniten mua ärsyttää kuitenkin se että tää tosiaan tuntuu olevan aihe josta ei pitäisi puhua. Kun kerrot tästä jollekin, sua katsotaan vähättelevä hymy kasvoilla ja sanotaan että ’no vauvathan itkee, kai sinä sen tiesit’. Tai että ’äläs nyt, nauti siitä ajasta kun hän on pieni’. Niin nautinkin ja kyllä tiesin että vauvat itkee, mutta meidän tytär itkee välillä tosi paljon, pitkiä pätkiä ja usein. Päivittäin, tuntikausia. Eikä mikään auta. Mä haluan pystyä myöntämään että välillä on rankkaa. Välillä tekisi mieli juosta ulos ja huutaa kurkku suorana tyhjyyteen. Se ei todella poista rakkauttani lastamme kohtaan, päinvastoin. Mä menisin vaikka juosten kuuhun jos tietäisin että sillä voisin helpottaa vatsavaivaisen tyttäremme oloa. 

Kerran kerroin että tyttäremme oli raivonnut koko aamun ja olin aivan hukassa kun tuntui että kaiken mahdollisen olen jo kokeillut, eikä mikään tuntunut helpottavan. Vastaukseksi sain naureskelevan ’ei kai ton ikäinen lapsi vielä raivoa’ -kommentin. Olisi kai pitänyt vain sanoa että tervetuloa meille katsomaan ja kuuntelemaan, kyllä kaksikuinen voi raivota. 

Kun meiltä kysytään että miten meillä on mennyt ja menet vastaamaan rehellisesti että välillä on lohdutonta, kun pienellä on paljon masuvaivoja ja siitä johtuvaa itkuisuutta, huutoa, 

 venkoilua ja rauhattomuutta. Vastaanottaja on usein aivan tyrmistynyt. Ilmeestä pystyy lukemaan ettei hänen mielestään noin voi sanoa. Pitäisi vain hehkuttaa ja ilakoida. Mä olen aina ollut ihminen joka puhuu tunteistaan, niin niistä iloisista kuin ei niin iloisista. Miksi siis tekisin poikkeuksen siihen nyt? 

Toki on aina myös enemmän kuin nohevaa tulla kertomaan että ’odota vain niitä uhmaiän tai murrosiän raivoja ja huutoja’. Helpottaa tätä hetkeä ihan mielettömästi, kiitos. 

Mietin ja lohdutan usein itseäni sillä että tiedän että jotkut kamppailee vielä vaikeampien koliikkien kanssa. Meillä päiviin mahtuu kuitenkin iloisia ja rauhallisiakin hetkiä. Me naureskellaan, lauleskellaan, höpötellään, pusutellaan. Ja tietty nukutaan. Joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän.  Eli paljon muutakin kuin itketään ja hyssytellään. Tiedän että joissain kodeissa itketään ja huudetaan aamusta iltaan, kokoajan. Enkä varmasti menisi heitä kannustamaan ’vauvat itkee’ -kommentilla. Saisin varmaan turpiini. Haluan välittää tsempit kaikille jotka tuskailee näiden huolien kanssa. Ja pyydän, puhukaa aiheesta. Se on enemmän kuin ok myöntää ja kertoa että on raskasta ja välillä tuntuu että pää räjähtää eikä jaksa. 

Mikään mun elämässä ennen ei ole ollut samaan aikaan yhtä rankkaa sekä antoisaa kun äitiys. Mikään ei ole milloinkaan tuntunut tältä. Sydän on täynnä rakkautta ja iloa, mutta samalla olet huolesta soikeana kokoajan. Siis KO-KO-A-JAN. Itket kun lapsesi itkee, tunnet hänen tuskan ja surun. Naurat kun hän nauraa. Tsemppaat kun toinen tekee viisi päivää putkeen töitä että saisi kakattua. Halaat, silität, pusutat, paijaat ja rakastat loputtomasti. Itket kun mietit että miten paljon jotain voikin rakastaa. Siten mä kiteyttäisin äitiyden. 

Tiedän että Fridan masuvaivat helpottavat varmasti pian. Me selviämme kyllä, sitä en epäile. Välillä tulee hankalia hetkiä kun tuntee itsensä voimattomaksi. Meidän kotona sille voimattomuuden tunteelle annetaan tilaa ja ymmärrystä. Sitä ei pidetä valittamisena, vaan silkkana inhimillisyytenä. Silloin toinen tulee ja jatkaa. Vapauttaa toisen hetkeksi ja kun tilanne rauhoittuu käydään fiilikset yhdessä läpi. Tiedämme että toisillemme uskallamme avata kaikki tunteemme ja tuntemuksemme. Ei ole noloa myöntää että on väsynyt ja olo on tyhjä. 

Mä tiedän että mä olen hyvä äiti. Teen kaikkeni sen eteen että olen. Mulla on loistava malli äitiydelle mun omasta äidistä. Yksi hyvän äidin merkeistä on näyttää tunteensa, niin hyvät kuin huonotkin ja opettaa lapselleen sama. Tunteitaan ei pidä peittää tai piilotella. 

Tässä postauksessa kerroin ja näytin tunteeni. Älkäähän tuomitko. 

Aikamatka 90-luvulle

Tiedättekö tunteen kun jonkin esineen ansiosta voit päästä ajassa vuosikymmeniä taaksepäin? Muistaa jonkin hetken. Tuntea sormenpäissäsi tismalleen miltä jokin esine tuntui. Miltä se kuulosti ja tuoksui? 

Minulle käy niin aika usein. Olen aina pitänyt kauniista asioista ja vaikken viihdykään tavarapaljoudessa, niin ei minusta minimalistiakaan saisi! 

Jokin aika sitten jokin pieni kolina-ääni vei minut mennessään jonnekin 90-luvun alkuun. Isovanhempieni olohuoneen viidakon eläinten kuvilla kirjaillulle silkkimatolle, missä mummolassa käydessämme leikimme leikkejämme. Yksi lempileluistani mummolassa ei virallisesti ollut lelu, vaan kirjahyllyssä asusteleva koriste, siilifiguuri. Ihan oikeasti se oli tuhkakuppi, vaikka kyseistä yksilöä ei ikinä siihen tarkoitukseen oltukaan käytetty. Mummi antoi meidän leikkiä sillä. Muistan kuinka kuudesta osasta koostuva siili sai leikeissämme aina poikasia ja hoiti niitä. Muistan hyvin miltä tuo metallinen siili tuoksui, tai lähinnä miltä sormeni tuoksuivat leikkien jälkeen kun metallin haju oli niihin tarttunut. 

Muistan miltä mummolan matto tuntui jalkojen alla ja kuinka hyvin siinä olevat reunakuviot toimivat siilin kulkureitteinä. Niin lämmin, aito ja rakas muisto.

Tämän aikamatkan jälkeen mietin mistä saisin kotiimme samanlaisen siilin. Minulle tuli vahva tunne että sellainen kuuluisi asua kotonamme. Kysyin äidiltäni että muistaisiko hän mistä siili oli hankittu tai olisiko se jossain vielä tallessa. Hän muisti siilin myös oikein hyvin, muttei tiennyt mihin se oli joutunut. Äiti muisteli että vaarimme olisi ostanut sen työmatkaltaan Saksasta. Jatkoin etsintöjä Googlesta. Kyllähän jostain sellainen pitää löytyä! Pitkän selailun jälkeen oikeanlainen siili osui kohdalle. Löysin suunnittelijan nimen ja löysin myytäviä kappaleita Amazonista ja Etsystä. Myynnissä olleet kappaleet oli aika kovissa hinnoissa kun laski toimituskulut myyntihinnan päälle. Laitoin tori.fi:hin hakuvahdin päälle ja eikä aikaakaan kun sieltä tuli ilmoitus että joku myy ihan samanlaista siiliä Heinolassa! Hintakaan ei päätä huimannut. Oitis laitoin myyjälle viestiä ja ostin sen. Meinasin haljeta materiaalionnellisuudesta kun hain sen postista. Olin jo päättänyt että siili pääsee kunniapaikalle TV-tasolle, mistä näen sen helposti. 

Mistä sen tietää jos jonakin päivänä meidän lapsenlapset leikkivät sillä ja luovat itselleen samankaltaisia muistoja. 

Joku voisi nyt sanoa että en tarvitse tavaraa palatakseni muistoissani taaksepäin. Se on totta, mutta väitän että tähän muistoon palaan nyt useammin kun tuo ihana siilifiguuri muistuttaa minua siitä. 

Vain hullut asuu Kallios?

Niin paljon kun rakastankin Kallion kaupunginosaa, enkä mielelläni ikinä täältä muuttaisi pois, niin kyllä täällä välillä joutuu puremaan hammasta kun kommunikoi joidenkin muiden paikallisten kanssa. Toisena hetkenä voitkin huomata kuinka ihania ihmisiä tässä kaupunginosassa asuukaan. Listasin tähän postaukseen muutaman mieleenpainuvan kohtaamisen rakkaiden kalliolaisten kanssa. Täytyy toki muistaa että vastaavia tapauksia tapahtuu muuallakin, mutta Kalliossa ne vähän niinkuin kuuluu asiaan... Jos et ole samaa mieltä, sua kehotetaan muiden kalliolaisten toimesta muuttamaan maalle. 

Kerran kassajonossa oli minua ennen mies joka yritti haalia kokoon kolikoista riittävää summa ostoksiaan varten. Häneltä puuttui vajaa pari euroa, joten ajattelin olla reilu ja sanoin kassalle että voin maksaa puuttuvan osan herran ostoksista. Kiitoksen ja hymyn sijaan miehen vastaus oli: ”voitsä ostaa mulle viel röökiä?"

Kiitollisuus oli aika kaukana tästä hetkestä. No, ette varmaan ylläty, mutta en ostanut herralle tupakkaa. Hän pakkasi ostoksensa ja lähti. Myyjä kyllä kiitti minua. 

Rööki on kovaa valuuttaa täällä kulmilla, eikä ihme kun miettii kuinka kallista tupakka nykyään on. Pummimiselta ei välty kukaan. Hauskinta toki on se kun vastaat että ei ole tupakkaa mitä antaa, voi vastaus olla: ”Haista sinä h**ra v**tu, mä hakkaan sut!” Piristävää eikö? Kerran jos toisenkin olen laittanut vipinää kinttuihin ja toivonut ettei uhkaus käy toteen. 

Aina välillä kun viikonloppu-iltaisin lähtee kävelylle, tuntuu kuin olisin seuraamassa Walking Dead-sarjan kuvauksia. On sen näköistä kulkijaa, tahmeaa askelta, narisevaa örinää ja verta naamassa tai vaatteissa, varsinkin tuolla baarien tuntumassa. Tämäkin toki on tuttua myös muualla, ei vain täällä Kalliossa. 

Kerran iltalenkillä viereeni käveli mies ja alkoi kyselemään että mihin olen menossa. Kerroin että suuntaan kotiin päin. Hän sitten jatkoi kyselyjään ja kysyi että voiko hän tulla kanssani kotiin. Kuittasin että hän voisi kysyä aviomieheni mielipidettä asiaan, että hän käveleekin juuri sopivasti tuossa meidän takanamme. Harvoin näkee että joku luikkii paikalta pois niin vikkelästi. Sanaakaan sanomatta. 

Muuan keskiviikkona olin tulossa töistä kotiin ja spåramatkalla kuuntelin musiikkia. Kappaleena oli herkkä ja tunnelmallinen Dire Straits-yhtyeen Brothers in Arms ja olin täysin uppoutunut kappaleeseen kun joku kanssamatkustaja toi päänsä korvani viereen ja röyhtäisi pitkän ja haisevan röyhtäyksen. Nami. Sen jälkeen hän huutaa kuskille että ”voitsä avaa ovet, tulee oksennus just”.  Vastamelukuulokkeiden hankintapäätös tapahtui tällä reissulla.

Toisena päivänä hyppäsin spårasta ulos ja ilmassa leijui tuhti kakan haju. Ensi olettamukseni oli että joku putki on taas jälleen posahtanut Hämeentien rempan ansiosta, mutta olin väärässä. Siinä suoraan pysäkin edessä oli nainen hädillään, sillä itsellään. No, hätä ei lue lakia. 

Ei ole tavatonta että lähellä sijaitsevan Pelastusarmeijan asuntolasta heitetään ikkunasta roskapussit kadulle. Lokit tietysti pitävät huolta siitä että roskapussit revitään auki ja noukitaan ympäriinsä. Ehkä ”paras” oli se kun kadulle oli heitetty vessanroskis. Veriset kuukautissiteet pitkin katuja ei ollut kovin kaunis näky. Kyllä, luit oikein. Näköjään kaikilla ei ole hirveästi kiinnostusta saatika arvostusta muita kohtaan. 

Onneksi täällä on paljon myös niin ihania ihmisiä! Niin naapureina kuin muutenkin.

Olemme tutustuneet moniin ihmisiin koiriemme myötä. Aamulenkin reitin varrella on Pelastusarmeijan leipäjono, jonka työntekijät odottavat että pysähdymme sinne aamurapsutuksille. Työntekijät kertovat usein kuinka heidän jokaisen päivän kohokohta on se kun tulemme heitä moikkaamaan. Niin se on myös meille. 

Myös muista koiranomistajista on tullut ihan kavereita. Vaihdetaan kuulumiset ja osa lenkeistä taittuu samaa matkaa. 

Kalliossa voit olla myös varma siitä että informaatio kulkee, jos on jotain mistä kaikkien pitäisi tietää. Facebookin Kallio -ryhmä on tästä loistava esimerkki, mutta kadullakin ohikulkija saattaa kertoa että läheiseen puistoon ei ehkä just nyt kannata mennä kun sen on vallannut ah, niin ihanat kanadanhanhet. Varma voit myös olla että jos kulkureitillä on paljon vaikka lasinsiruja niin joku sinua niistä jo varoittaa etukäteen. Eikä mene kauaa niin joku meistä kalliolaisista on ne sirut kerännyt pois. Täällä harvemmin jäädään vain patsastelemaan että ”voi juku, nyt kyllä joku voi saada pipin jalkaansa jos JOKU ei siivoa noita pois.” Itse ainakin siivoan sirpaleet maasta jos niistä kulkureitilläni näen. 

Kallio Facebook-ryhmän lisäksi on tietysti alueen oma Kallio kierrättää- ryhmä, jossa on melkein 54 000 jäsentä! Kauppa käy sujuvasti ja nopeasti. Kierrätys kunniaan! 

Meillä on myös supermukavia naapureita! Täällä tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset. Heti muuttopäivänä tutustuimme silloiseen seinänaapuriin, joka halusi kysyä että eihän meitä haittaa hänen saksofonin soitanta. Ihana vanha herra! Lisäksi taitava muusikko.

Alakerrassa asuu aivan mahtava mies, joka aina häneen törmätessään toivottaa meidät tervetulleeksi kotiin ja kertoo kuinka hänellä ei ikinä eläessään ole ollut niin mukavia naapureita kuin minä ja Tero. Tämän saman voisin sanoa hänelle. Hän on joka päivä niin iloinen ja hymyilevä, se tarttuu! 

Naapurit saattaa myös käydä ovella kysymässä onko lainata vaikka sokeria ja parin päivän päästä kiitokseksi tuoda suklaalevyn. Ei mulla kyllä muualla asuessani ole osunut tällaisia naapureita kohdalle. 

Lisäksi meidän lähikaupan myyjä on maailman mahtavin tyyppi. Hän saa minut hyvälle tuulelle joka päivä. Tuntuu kuin hän olisi aina töissä, mutta hän ei ikinä näytä siltä että hän olisi väsynyt tai huonolla tuulella. Pienen pieni, valikoimaltaan hieman kökkö Alepa pitää minua asiakkaanaan tämän myyjän ansiosta.

Kallion lukemattomilla terasseilla istuu keväästä myöhään syksyyn paljon ihmisiä joista monet ovat kovin eläinrakkaita ja haluavat moikata ohikulkevia koiria. Siten me usein jäämme suustamme kiinni täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Onneksi koiramme ovat aina olleet niin ihanan sosiaalisia ja ennakkoluulottomia että terasseilla moikkailu sujuu helposti. Kallion kundeja. ❤️ 

Saa nähdä kauan me vielä asumme täällä kulmilla, nyt kun perheemme on kasvanut. Jossain vaiheessa tarvitsemme kuitenkin lisää neliöitä ja täältä päin on todella vaikea löytää kovin paljon isompia asuntoja. Pidämme yhä kuitenkin kiinni siitä haaveesta että sellainen asunto löytyisi, viihdymme täällä kulmilla enemmän kuin hyvin.

Vaikka tänne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa, korvaan röyhtäisijää ja pysäkille kakkaajaa, niin prosentit menee kuitenkin selkeästi ’hyvisten’ puolelle. Tämä kaupunginosa on aina täynnä elämää, väriä ja ääntä! Rakastan sitä! 

Ensimmäiset kolme viikkoa vauvakuplassa

En aloita kertomalla synnytyskertomusta, sen haluan pitää itselläni. Sen toki voin kertoa että kaikki meni hyvin ja synnytys sai minut katsomaan jokaista äitiä vielä suuremmalla kunnioituksella. Ei nimittäin helppo homma. 

Meidän esikoisen syntymästä on nyt kolme viikkoa. Olemme tutustuneet uuteen perheenjäseneemme ja ihmetelleet uutta elämää. Kaikki on mennyt tosi kivasti. Onhan tämä tietysti ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa ja uuden opettelua. Välillä pienoinen huutaa lujaa ja välillä meidän päälle puklataan kaaressa, mutta sitähän se on. Vauva-arki. (Koomista että autocorrect yritti korjata sitä vaiva-arki sanaksi.)

Kun vauva huutaa, oma olo on lohduton. Kun olet kokeillut kaikki konstit mitä vain äitinä keksit, eikä mikään auta. Meidän pikkuisella on aika paljon vatsanpuruja ja niistä yleensä huuto johtuukin. Tuntuu turhauttavalta kun et voi auttaa häntä, omaa lastasi. Tärkeintä on olla läsnä ja tukena. 

Omat hormonit tekee työtään ja saavat minut puhkeamaan kyyneliin milloin mistäkin. Muistankin anoppini sanoneen, kun itkeskelin raskausaikana jos vaikka mille, että odotapa vain synnytyksen jälkeistä aikaa. Silloin vasta itketäänkin. Hän oli oikeassa.

Siinä sitten säestät lapsesi itkua omallasi. 

Hankalinta on ehkä ollut oppia luottamaan itseensä. Siihen että mä osaan kyllä. Siihen että me vanhempina tiedetään kyllä parhaiten, mikä meidän lapsellemme toimii ja mikä ei. Jo raskausaikana opin huomaamaan että maailma on täpötäynnä ehdottomalta kuulostavia ohjeistuksia, joita tulee noudattaa, muuten et ole äiti etkä mikään. Tietysti näiden ohjeistuksien välillä on suuria eroja ja ristiriitoja, jolloin tuore vanhempi on kyllä enemmän kuin hukassa mitä ”sääntöjä” tulee noudattaa. Siitä sitten alkaa se itsensä soimaamisen kierre. Jonkun ohjeistuksen mukaan toimit väärin, teetpä sitten mitä hyvänsä. Jonkun mukaan keität tutteja väärin tai liian kauan. Toisen mukaan taas liian vähän aikaa. Toisen mukaan pumpattu äidinmaito säilyy huoneenlämmössä koko päivän, kun taas toisen mukaan se pilaantuu kahdessa tunnissa. 

Parasta on vain muistuttaa itseään kokoajan siitä että hän on meidän lapsi, me teemme aina päätökset sen mukaan mikä on hänelle paras. Ja käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Kuuntelemme enemmän kuin mielellämme neuvoja ammattilaisilta, kokeilemme mikä toimii meillä parhaiten, mutta yritämme unohtaa ehdottomuuden, että olisi vain yksi ainoa tapa toimia. Ihan vain koska neuvolasta niin sanottiin. Jos se ei toimi meillä, se ei toimi. Se ei tee meistä huonoja vanhempia, päinvastoin. 

Jo synnärillä sain melkein näpeilleni siitä että silitin lapseni selkää imettäessäni. Kuulemma häiritsen lapsen keskittymistä ruokailuun. Silloin vielä ”tottelin” ja ajattelin että näin sen on kai sitten oltava, vaikka se oudolta kuulostikin. Kotiuduttuamme jatkoin silittelyä. Pikkuisemme näyttää nauttivan siitä ja ruoka maistuu kyllä oikein hyvin silityksistä huolimatta. Mutta jonkun oppikirjan mukaan toimin täten väärin. Olkoon se sitten niin. 

Täytyy myöntää että tämä oma epävarmuus näin uuden ja tärkeän asian äärellä hämmästytti minua kovasti. En ollut odottanut näin käyvän. Haluan ajatella tämän kasvun paikkana. Minä kasvan ja opettelen vanhemmuutta. Elämäni tärkeintä tehtävää. Pitää olla itsellenikin armollinen. Tyttärellemme kaikki on nyt uutta, niin myös meille vanhemmille.

Meidän pieni neiti on niin kaunis ja suloinen, ettemme voi olla tuijottelematta häntä kokoaika. Mietin usein että miten meistä voikaan syntyä jotain niin kaunista. Hän on täydellinen. 

Olemme hänestä niin kiitollisia. 🙏🏻

Mietteitä mahasta

Kun huomasin olevani raskaana mieleeni juolahti monenmoisia kysymyksiä. Osa niistä kysymyksistä koski sitä että kuinka paljon kehoni tulee muuttumaan? Osaanko olla sinut muuttuvan vartaloni kanssa? Nouseeko paino paljon? Tuleeko itsetuntoni rämpimään pohjamudissa muuttuvan kehoni takia?

Tietysti tiesin että osaan ajatella asiassa sitä mikä on tärkeintä, lastamme. Pääasia että hän pääsee kehittymään turvassa ja saa kaiken tarvitsemansa tilan kehostani. 

Oli niin ihana huomata kehoni jokainen muutos, ne aiheuttaneet stressiä nimeksikään. Ensimmäisenä kasvoi rinnat. Ei haittaa. Sitten yhtenä aamuna huomasin että minullahan on tullut raskausvatsa! Ihan kuin joku olisi yön aikana painanut nappia ”maha esiin”. Nautin siitä hetkestä! Nyt vihdoin näkyi että olen raskaana! 

Tyttäremme kasvoi tasaisesti, niin myös vatsani. Siinä samalla myös itsetuntoni. Nautin pyöreästä mahastani, siitä miten sen kanssa voin pukeutua ja kuinka ylpeydellä ja ilolla sitä saa kantaa. 

Itsevarmuuteni oman kehoni kanssa ei ole aina ollut huipussaan, mutta raskauden myötä se on puhjennut kukkaan! Tästä fiiliksestä haluan pitää kiinni. 

Kun minulla on hyvä fiilis itseni kanssa, se välittyy myös lapseemme ja hän oppii arvostamaan omaa itseään ja omaa kehoaan. Nämä on tärkeitä asioita. 

En halua, enkä aio olla se äiti, joka lapsensa edessä tuskailee omaa epätäydellisyyttään. Lapsi on kuin pesusieni, joka imee kaiken tällaisen negatiivisen omakuvan tutkiskelun heti itseensä ja pitää sitä normaalina. ”Ehkä minäkään en kelpaa tällaisena kuin olen.”

Haluan että hän oppii terveän minäkuvan. Hän kelpaa, minä kelpaan, me kaikki kelpaamme.

On mielenkiintoista nähdä tulenko ikävöimään raskauskroppaani. En varmasti niinkään tätä raskainta vaihetta kun moneen paikkaan jo kolottaa, eikä jaksaminen ole samanlaista. Lähinnä siis tätä ulkomuotoa, pyöreyttä, pehmeyttä ja naisellisuutta. Voi olla. 

Seuraavaksi on kuitenkin aika olla armollinen omalle keholleen ja antaa sille aikaa palautua raskaudesta ja tulevasta synnytyksestä. 

Mitä olen ikävöinyt raskausaikana?

Kaikki tietää että raskaana ollessa on kilometrin pituinen kieltolista, mitä ei suuhunsa saa laittaa. On hyvin henkilökohtaista kuinka tarkkaan näitä suosituksia noudattaa. Itse menin suht tarkkaan ’by the book’, mutta sitten oli niitä hups-hetkiä, etten edes tajunnut syöväni jotain kiellettyä. Kotona, normaalin arjen keskellä muistin kyllä hyvin mitä saa ja mitä ei saa syödä, mutta sitten vaikka kylässä tai lomalla unohdin nämä muutaman kerran. Kesälomalla mökillä napsin karkkikiposta kaikki lakut ja sitten vielä iltapalalla kruunasin leipäni meetvurstilla. Enkä tajunnut tätä vasta kuin seuraavana aamuna. Mulla tuli kamala morkkis tästä, mutta onneks neuvolatäti antoi synninpäästön seuraavalla käynnillä. 

Raskaus oli meille ilouutinen, tuli se sitten mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta uskallan sanoa että olen kiitollinen siitä etten ollut raskaana jouluna. Joulu ilman mätejä ja juustoja olisi ollut kyllä minulle hankalaa. Jouluruoista en muuten juuri välitä, mutta mädit ja juustot tekevät mun joulun. 

Mulla ei ole ollut mitään yhtä tiettyä kiellettyä asiaa, jota ilman olisi ollut vaikeinta. Jos joku pitäisi sanoa niin ehkä sushi, sitä tekee mieli usein, mutta tiedän että pian sitä taas saa. Tai sitten just ne juustot. Illanistujaiset viinilasin ja juustojen äärellä...Ei niinkään se viini, vaan ne juustot. 

Ilman alkoholia on ollut oikein helppo olla. Ainoa alkoholijuoma jota olen kyllä ihan rehellisesti ikävöinyt, on mun lempidrinkki - viskikola. Ei sekään mitenkään alkoholin takia, vaan sen maun. Tästä kun olisikin saatavilla alkoholiton versio! (Vinkkaa jos tiedät että tällaista olisi olemassa ja mä oon vaan missannut sen!)

Toki raskaus on lyhyt vaihe elämästä ja helposti pystyy kieltäytymään näistä asioista, mutta se ei poista totuutta etteikö niitä tekisi välillä mieli. 

Tero on onneksi luvannut tuoda jo synnärille mulle sushia ja Pandan suklaalakut odottaa jo synnärikassissa! 

Voin kyllä hyvin kuvitella että molemmat näistä himoista unohtuu ihanassa vauvakuplassa. 

Sitten pari ei syötävää asiaa. Ensimmäisenä yöunet. Yöunet ilman vessassa ravaamisia ja Rennie-taukoja. 

No, näistä on varmasti turha haaveilla ihan hetkeen. Heräämisien syy vaan vaihtuu. ❤️

Toisena on mun rakas vihkisormus. Sitä ikävöin päivittäin. Mun sormet on raskausaikana turvonneet sen verran, että oli pakko vaihtaa väliaikaissormukseen loppu odotusajaksi. Tuolla se odottelee että pääsee takaisin mun vasempaan nimettömään. Ihan orpo olo ilman sitä.

Nämä jutut on pieniä, pinnallisia asioita joista voisin kieltäytyä tyttäremme tähden koska tahansa. Silti on jännä miten mieli usein haluaa juuri sitä mitä ei voi saada. 

Muutama päivä enää laskettuun aikaan.  Ota kaikki tarvitsemasi aika rakas lapsemme. Me odotamme sinua. ❤️

Raskausajan mieliteot

Multa on useasti kysytty että onko mulla ollut outoja mielitekoja raskausaikana. 

No kaikkihan lähti siitä grillimakkarasta. Siitä makkarasta jota oli pakko hakea iltamyöhään kaupasta, joka jäi sittemmin syömättä kun matkalla kaupasta kotiin keksinkin että mun on saatava lihapiirakka nakilla. Silloin mietin et mihinköhän nää mun mieliteot vielä yltyy, mutta kas kummaa, aika helpolla olen päässyt. 

Koko raskauden ajan mun suurin himo ja asia mitä ilman en herää, enkä tee mitään on hiilihapollinen lähdevesi. Tätä menee litratolkulla päivittäin. Eikä siis missään nimessä kylmänä, vaan huoneenlämpöisenä. Tero jos kysyy että mitä kaupasta tarvitsee tuoda, on vastaukseni aina sama: ”Sixpack, kiitos!”. Merkin on oltava S-ryhmän, Kotimaista. Onneksi ei mitään Pellegrinoa! Silloin lasku olisi ollut tästä vedenjuonnista reippaaati suurempi. Tämä veden lipittäminen on kyllä enemmän kuin hyvä tapa, josta aion pitää kiinni myös raskauden jälkeen.

Muut mieliteot ja himot on mennyt aika nopeasti ohi, kun sen saa tyydytettyä. Esimerkiksi Daim-patukka, tai oikeastaan kaikki Daimin muodot oli ostoslistan kärkisijoilla raskauden puolivälissä. Silloin ostin aina monta Daimia ja tuhosinkin ne suht tehokkaasti. Nyt kuitenkin kaapeissa on niitä edelleen, enkä syö niitä kuin kovimmassa makeannälässä. 

Kotiruoka on ollut yksi himoista joka nostaa päätään aina välillä, oikeastaan on tehnyt niin läpi raskauden. Siis hyvin perinteinen kotiruoka, ilman mitään hifistelyjä. 

Toki me tehdään päivittäin ruokaa kotona, mutta tällä tarkoitan nyt sellaista niin perus arjen kotiruokaa kuin vain voi olla, kikkailut sikseen. Jauhelihakastike ja spaghetti, lihapullat ja muusi, lasagne.... 

Välillä on tehnyt mieli ihan rehellistä perunaa. Perunaa ja voita muusattuna. Ja kylkeen iso lasillinen maitoa. Eikun potut kiehumaan ja ääntä kohti. 

Mä olen ollut aina aikamoinen sokerihiiri, mutta raskauden myötä on sekin muuttunut. Toki rakastan edelleen makeita herkkuja, mutta selkeästi hillitymmin. Se on toki enemmän kuin hyvä asia! Tämä voi olla osasyy siihen että painoni ei raskauden aikana noussut kuin vajaa viisi kiloa. 

Laskettuun aikaan ei ole enää edes kahta viikkoa ja aika malttamattomina täällä jo ollaan! Tule rakas kun aika on oikea. ❤️

Laskettuun aikaan enää kolme viikkoa!

Minä vuonna -87

Ajatella että mun laskettuun aikaan on alle kuukausi! Tarkemmin sanottuna päivälleen kolme viikkoa. Tää alkaa todella tuntumaan todelta kokoajan enemmän. Kieltämättä alkaa myös vähän pelottamaan. Ei äitiys tai ylipäätään meidän vanhemmuus vaan synnytys. Synnytyksessä eniten se, että onhan meidän lapsella kaikki hyvin. Haluan jo niin kovasti nähdä meidän tyttäremme ja päästä tutustumaan häneen. 

Tämä on varmasti aivan tervettä ja luonnollista pelkoa ja jännitystä, mutta mitä lähemmäs laskettu aika tulee, sitä enemmän mua jännittää. Välillä repeän itkukohtaukseen kun pelko iskee, ja kaikki synnytykseen liittyvä tuntuu niin ahdistavalta ja ”liian uudelta”. Miten siihen voi valmistautua, muuta kuin lukemalla ja kuuntelemalla neuvoja? Jokainen synnytys on omanlaisensa, mutta lohduttava tosiasia on se, että suurin osa niistä menee moitteettomasti. Luotan meidän hoitohenkilökuntaamme ja siihen että kaikki menee hyvin. 

Ja niinkuin sitä sanotaan, että raskausaika on vasta tämän huolen alkusoittoa. Tässä saa olla sitten huolissaan ja sydän syrjällään lopun ikää. Se on osa vanhemmuutta. 

Tää odotus tuntuu samalla niin pitkältä ajalta, vaikka toisaalta tuntuu että vastahan mä huomasin olevani raskaana. Ehkä ne on enemmänkin nämä viimeiset viikot kun olo on jo niin malttamaton ja jännittynyt. Nyt kun raskausviikko 37 pyörähti käyntiin, niin fiilis on lähinnä että ”tulis jo”. 

No, hän tulee sitten kun aika on oikea. ❤️

Olo on onneks edelleen aika bueno! Oon kyllä tässä asiassa todella onnekas. Mitä nyt kävelen vaappuen kuin ankka ja sohvalta nouseminen hetken istumisen jälkeen on varmasti aika koomisen näköistä. Toki sitä väsyy myös helpommin kuin normaalisti ja suht pienenkin rasituksen jälkeen harjoitussupistukset muistuttavat ottamaan iisisti, mutta se kuuluu asiaan. Ainoa mikä on ottanut lujaa pannuun on närästys. Joka yö kun kello lyö 5.30 herään aivan infernaaliseen närästykseen. Tuntuu kuin olisin liekeissä. Rennie on ystävä, joka onneksi auttaa. Muuten vointi on super ja sehän kelpaa mulle. 

Kotona ollaan laitettu jo hyvissä ajoin kaikki valmiiksi meidän tyttöä varten ja nyt viimeiseksi pakkasin vihdoin sairaalakassinkin! Hyvä mä! Ei mitään hajua mitä kaikkea sinne pakkasin, mutta toivottavasti kaiken oleellisen. 

Oon aivan superkiitollinen mun isosiskolle joka on neuvonut mua kaikessa, mitä kannattaa hankkia ja olla olemassa. Aika monta asiaa oli sellaisia mitä ei itselle olisi tullut mieleenkään hankkia! Nyt uskon ja luotan et meillä todella on lapsellemme kaikkea, mitä hän voikaan tarvita. Varmasti myös vähän päälle. 

Pian olet jo täällä pikkuinen. ❤️

RV32, miten meillä menee?

Hullua miten nää viikot vaan vierähtää! Justhan mä vasta tein raskaustestin ja nyt h-hetki kolkuttaa jo ovella. Onneks oon pysynyt suhteellisen hyvinvoivana ja pystyn vielä tekemään töitä ja puuhata kaikkea muutakin. Äitiysloman alkuun ei ole enää kuin kolme viikkoa ja mä todella toivon että tää hyvä fiilis ja jaksaminen jatkuu ihan sinne synnnytykseen saakka!

Niinkuin jo aiemmassa postauksessani sanoin että raskausaika on loistavaa aikaa oppia kuuntelemaan omaa kehoasi, niin sitä tää todella on. Väitän että se on yksi syy miksi oon jaksanut niin hyvin. Jos vapaapäivänä et jaksa tai pysty tekemään mitään muuta kuin lepäämään niin olet täysin oikeutettu tekemään niin. Jos et pysty lakkaamaan varpaankynsiäsi tai sitomaan kengännauhojasi - pyydä apua, se on täysin fine. Tai jos avun pyytäminen tuntuu mahdottomalta vetäse flipflopit jalkaan! 

Olen nimittäin huomannut myös sen, että tässä on kovasti menossa myös sellainen ”minä itse”- vaihe! Väkisin ähisen ja puhisen imurin varressa ja siirtelen raskaita huonekaluja, enkä pyydä apua. En ennen kuin on ihan välttämätön pakko. 

Tero auttaa mielellään kaikessa missä voi, ja ihmetteleekin että miksi en vain sano että tarvitsen apua tai etten jaksa. Mutta mun mielestä se on myös oman kehonsa kuuntelemista, että pyytää apua vasta kun tietää varmasti ettei siihen itse pysty. En asettaudu ”prinsessan rooliin” tikkuun pissaamisen jälkeen ja oleta että nyt minua palvellaan ja puolestani tehdään kaikki seuraavat 9 kuukautta. Silti mulle on ensiarvoisen tärkeää tietää että Tero on tässä mun tukena, mun vieressä ja auttaa kyllä kaikessa, pyytämättäkin. Toki onkin jo useita asioita missä Tero joutuu mua auttamaan. Aktiivisen päivän jälkeen en pääse sohvalta kovinkaan ketterästi ylös, niin kyllä mut saa sieltä ihan nostaa. Kotona mua ei päästetä kiipeämään ja kurottamaan kaappien ylähyllylle, vaikka kuinka sanoisin selviäväni siitä. Ainainen herrasmies toki kantaa myös painavat kauppakassit ja avaa ovet, olen sitten raskaana tai en. 

Näitä kehossa tapahtuvia muutoksia on mun mielestä niin mielenkiintoista seurailla ja analysoida. Miten naisen keho onkaan niin ihmeellinen, että se pystyy tällaiseen. Kasvattamaan toisen ihmisen sisällään. Ylimakeeta! En kestä kuinka ihanaa on tuntea oman lapsensa liikkeet vatsassa ja kommunikoida hänen kanssaan jo ennen kuin olemme edes kasvotusten nähneet. 

Välillä toki nää raskausajan hormonit ajaa mut hulluuden partaalle. Niin varmaan myös Teron. 😁 Sori rakas. 

Vajaan kahden kuukauden päästä meidän prinsessa on jo täällä. Kotona alkaa olemaan pikkuhiljaa kaikki valmiina häntä varten ja me olemme myös niin valmiita kuin vain voimme. Tervetuloa rakas tyttäremme! ❤️

(Kuvassa on rakkaan kummityttömme Hildan pienen pienet varpaat) 

Muuan tori.fi -kokemus

Positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen on tullut aika valmistella myös kotiamme uutta tulokasta varten. Olemme raivanneet kaappeja tyhjemmiksi ja laittaneet paljon tavaraa kierrätykseen. Yksi joka sai lähtöpassit oli iso lipasto, joka oli toimittanut liinavaatekaapin virkaa. 

Tori.fi laulamaan ja myynti-ilmoitus vetämään. Hinnan laitoimme todella matalaksi, jotta pääsisimme siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Kyselijöitä riitti. Lipasto varattiin ja kaupat sovittiin heti seuraavalle päivälle. 

No, odoteltuani hyvän tovin ostajaa paikalle laitoin hänelle viestiä. Ei vastausta. Pari hetkeä myöhemmin laitoin viestin että voi unohtaa koko homman. En jää odottelemaan koko päiväksi saapuisikohan hän paikalle vai ei. (Hän vastasi kolme päivää myöhemmin että on ollut kipeänä, eikä voinut tulla paikalle. Eikä näköjään pystynyt edes ilmoittamaan asiasta).

Laitoin seuraavalle ostajaehdokkaalle viestiä ja hän sanoi että nouto sopisi heti seuraavana päivänä. Sovimme kellonajan, lähetin osoitteen ja siirsimme lipaston eteiseen odottamaan. 

Seuraavana päivänä odotin ja odotin. Sovittu aika meni ja laitoin hänelle viestiä. Vastaukseksi sain viestin: ”Meillä vähän aikataulut reistailee, olen kyllä tulossa”. Vastasin että mielestäni olisi kohteliasta ilmoittaa myöhästymisestä eikä vain olettaa että toinen odottaa. Myös sanoin että seuraavan tunnin sisään lipasto on haettava tai laitan seuraavalle ostajalle viestiä. 

Vastaukseksi sain että hänen isänsä tulee hakemaan lipastoa, koska hän ei itse pääsekään paikalle. Kerroin hänelle uudemman kerran että lipastoa kannattaisi olla hakemassa kantoavun kanssa, koska minä en voi raskaana ollessa tuollaisia kantaa, lipasto ei mahdu hissiin, eikä Tero ollut kotona. Tyttö tokaisi että kyllä hänen isä sen saa kannettua.

No, aikaa kului lähes pari tuntia jonka jälkeen soi puhelin ettei mies löydä perille. Opastin hänet perille ja samalla työnsin lipaston rappukäytävään hänelle valmiiksi. Mies oli ystävällinen ja sanoi että kantaa lipaston kyllä itse jotenkin autoonsa. Hän tuli rappukäytävään ja kerroin hänelle että olen pettynyt hänen tyttärensä ”kaupankäyntiin”, että olin joutunut odottamaan tässä vaiheessa jo neljä tuntia että joku tulisi hakemaan lipastoa, eikä hän edes viitsi ilmoittaa viivästyksestä. Mies pahoitteli tyttärensä käytöstä. Hän alkoi tutkimaan lipastoa ja etsimään siitä vikoja.

No muita vikoja ei löytynyt, kuin ne joista olin jo myynti-ilmoituksessa maininnut. 

Pari pientä, lähes huomaamatonta naarmua. Ne oli kuvattuna ilmoituksessa ja vielä erikseen viestillä asiasta mainittu.

Sitten mies alkoi tinkaamaan. Hän ei kuulemma suostu maksamaan pyytämääni hintaa, koska tuote on virheellinen. 

Minä, joka harvemmin otan kierroksia, päätin että nyt riittää.

Avasin suuni ja se mitä sieltä tuli ulos kuulosti suunnilleen tältä:

”Mä olen tuhlannu vapaapäivästäni neljä tuntia, siis NELJÄ TUNTIA, siihen että sinun tyttäresi on pitänyt minua täällä löysässä hirressä ja lupaillut niitä näitä ja kaikki on mennyt päinvastoin mitä hän on luvannut. Olen jokaikisen pienen naarmun kuvannut ja tyttäresi, joka ei edes vaivautunut paikalle, on ollut täysin tietoinen näistä. Toisekseen lipastoa saa ostaa vielä Ikeasta viisinkertaiseen hintaan, jos niin haluaa. 

En tingi hinnasta penniäkään, mieleni tekisi ennemmin jo pyytää lisää menetetystä ajastani. Lisäksi minulla on 9 ihmistä jonossa, joista jollekin voin tämän hyvin myydä jos ei kelpaa.” 

Huh, samalla hieman äimistyin omaa hormonihuuruista vastaustani, mutta samalla olin itsestäni ylpeä. Sain asiani kuitenkin sanottua napakan rauhallisesti korottamatta ääntäni. Hyvä mä! Toisia ihmisiä ja heidän aikaansa tulee arvostaa! Tuollainen käytös saa mut raivostumaan. 

Mies pahoitteli ja sanoi että maksaa sovitun hinnan. Hän soitti kuitenkin ensin tyttärelleen varmistaakseen että hän oli tietoinen naarmuista. Tämän jälkeen mies maksoi ja lähti kantamaan lipastoa autoonsa. 

Jostain syystä mua jäi kaivelemaan nää kaupat sen verran että avasin tori.fi:n ja laitoin hakuun kyseisen lipaston. No siellähän se komeili, meidän lipasto, meidän makuuhuoneessa kuvatuilla kuvilla myynnissä yli kolminkertaiseen hintaan! 

Tämä linssiin viilaaja oli trokari, sen kaikessa merkityksessä. Ainoat kuvat mitä hän ei tietenkään liittänyt myynti-ilmoitukseensa oli kuvat naarmuista mitä minun ilmoituksessani oli. Myyntitekstissä hän kertoi lipaston olevan täysin virheetön ja uudenveroisessa kunnossa. Sappeni kiehui lähinnä siksi että hän käytti kuviani, olisi edes vaivautunut räpsäisemään omat kuvat niin en olisi voinut mitenkään tietää tai varmistua hänen huijauksesta. Eniten ärsytti se että olisimme halunneet että lipasto menisi halvalla hinnalla jollekin jolle halpa hinta olisi merkannut muuta kuin nettoamista. 

Tein tästä kauppiaasta ilmiannon tori.fi:lle. En tiedä jatkosta, mutta toivon että joskus tämä henkilö tajuaisi toimineensa asiattomasti. 

Jälkiviisaana olen miettinyt että olisi pitänyt vain suoraan sekoilun alussa sanoa että myyn lipaston seuraavana jonossa olevalle, mutta pääasia että se on nyt myyty.

Mä jotenkin niin odotan ja toivon ihmisiltä rehellisyyttä, toisten kunnioittamista ja ylipäätään käytöstapoja. Välillä joutuu pettymään ihmisiin. Ei voi muuta kuin niellä tämä asia ja omalla käytöksellään tehdä paremmin.