Ensimmäiset kolme viikkoa vauvakuplassa

En aloita kertomalla synnytyskertomusta, sen haluan pitää itselläni. Sen toki voin kertoa että kaikki meni hyvin ja synnytys sai minut katsomaan jokaista äitiä vielä suuremmalla kunnioituksella. Ei nimittäin helppo homma. 

Meidän esikoisen syntymästä on nyt kolme viikkoa. Olemme tutustuneet uuteen perheenjäseneemme ja ihmetelleet uutta elämää. Kaikki on mennyt tosi kivasti. Onhan tämä tietysti ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa ja uuden opettelua. Välillä pienoinen huutaa lujaa ja välillä meidän päälle puklataan kaaressa, mutta sitähän se on. Vauva-arki. (Koomista että autocorrect yritti korjata sitä vaiva-arki sanaksi.)

Kun vauva huutaa, oma olo on lohduton. Kun olet kokeillut kaikki konstit mitä vain äitinä keksit, eikä mikään auta. Meidän pikkuisella on aika paljon vatsanpuruja ja niistä yleensä huuto johtuukin. Tuntuu turhauttavalta kun et voi auttaa häntä, omaa lastasi. Tärkeintä on olla läsnä ja tukena. 

Omat hormonit tekee työtään ja saavat minut puhkeamaan kyyneliin milloin mistäkin. Muistankin anoppini sanoneen, kun itkeskelin raskausaikana jos vaikka mille, että odotapa vain synnytyksen jälkeistä aikaa. Silloin vasta itketäänkin. Hän oli oikeassa.

Siinä sitten säestät lapsesi itkua omallasi. 

Hankalinta on ehkä ollut oppia luottamaan itseensä. Siihen että mä osaan kyllä. Siihen että me vanhempina tiedetään kyllä parhaiten, mikä meidän lapsellemme toimii ja mikä ei. Jo raskausaikana opin huomaamaan että maailma on täpötäynnä ehdottomalta kuulostavia ohjeistuksia, joita tulee noudattaa, muuten et ole äiti etkä mikään. Tietysti näiden ohjeistuksien välillä on suuria eroja ja ristiriitoja, jolloin tuore vanhempi on kyllä enemmän kuin hukassa mitä ”sääntöjä” tulee noudattaa. Siitä sitten alkaa se itsensä soimaamisen kierre. Jonkun ohjeistuksen mukaan toimit väärin, teetpä sitten mitä hyvänsä. Jonkun mukaan keität tutteja väärin tai liian kauan. Toisen mukaan taas liian vähän aikaa. Toisen mukaan pumpattu äidinmaito säilyy huoneenlämmössä koko päivän, kun taas toisen mukaan se pilaantuu kahdessa tunnissa. 

Parasta on vain muistuttaa itseään kokoajan siitä että hän on meidän lapsi, me teemme aina päätökset sen mukaan mikä on hänelle paras. Ja käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Kuuntelemme enemmän kuin mielellämme neuvoja ammattilaisilta, kokeilemme mikä toimii meillä parhaiten, mutta yritämme unohtaa ehdottomuuden, että olisi vain yksi ainoa tapa toimia. Ihan vain koska neuvolasta niin sanottiin. Jos se ei toimi meillä, se ei toimi. Se ei tee meistä huonoja vanhempia, päinvastoin. 

Jo synnärillä sain melkein näpeilleni siitä että silitin lapseni selkää imettäessäni. Kuulemma häiritsen lapsen keskittymistä ruokailuun. Silloin vielä ”tottelin” ja ajattelin että näin sen on kai sitten oltava, vaikka se oudolta kuulostikin. Kotiuduttuamme jatkoin silittelyä. Pikkuisemme näyttää nauttivan siitä ja ruoka maistuu kyllä oikein hyvin silityksistä huolimatta. Mutta jonkun oppikirjan mukaan toimin täten väärin. Olkoon se sitten niin. 

Täytyy myöntää että tämä oma epävarmuus näin uuden ja tärkeän asian äärellä hämmästytti minua kovasti. En ollut odottanut näin käyvän. Haluan ajatella tämän kasvun paikkana. Minä kasvan ja opettelen vanhemmuutta. Elämäni tärkeintä tehtävää. Pitää olla itsellenikin armollinen. Tyttärellemme kaikki on nyt uutta, niin myös meille vanhemmille.

Meidän pieni neiti on niin kaunis ja suloinen, ettemme voi olla tuijottelematta häntä kokoaika. Mietin usein että miten meistä voikaan syntyä jotain niin kaunista. Hän on täydellinen. 

Olemme hänestä niin kiitollisia. 🙏🏻