Ei ole missään nimessä klisee sanoa että vauva-aika menee ohi hujauksessa. En voi uskoa että meidän pieni tyttäremme on jo kahden kuukauden ikäinen! Siis kaksi kokonaista kuukautta on vain sujahtanut ohi! On ollut haikeaa laittaa jo nyt pieneksi jääneitä vaatteita sivuun. Tänään kävin jo ostamassa 2 koon vaippoja! Pieninkin koko vielä menee hetken, muttei kauaa.
Kahdessa kuukaudessa olemme myös oppineet huomaamaan mitkä vaatteet ja tarvikkeet on ollut meille kaikista käytännöllisimpiä. Mitä olisi pitänyt olla enemmän, mitä vähemmän.
Iso läjä vaatteita jäänee jopa käyttämättä. Surullista, mutta laitan ne eteenpäin niin ehkä niistä on jollekin toiselle iloa.
Olemme päässeet tutustumaan mahtavaan uuteen ihmiseen, omaan tyttäreemme. Hänen kehitystään on ollut mahtava seurata. Olen kokoajan Kulta aika lapsuuden -kirja kädessä, täyttämässä sinne mitä kaikkea Frida nyt jo osaa ja oppii. Tuijottelen ja höpöttelen taukoamatta. Räpsin kuvia, niin kameralla kuin verkkokalvoillanikin.
Yksi asia mikä jopa hieman yllätti meidät ja mistä olemme enemmän kuin iloisia on että Frida nukkuu öisin jo aika kivasti. Parhaimillaan jopa 6 tunnin jaksoja! Toki kaikki yöt ei ole hyväunisia, mutta suurin osa menee mukavasti. Vanhempiinsa tullut kun uni maistuu. En ollut edes osannut haaveilla että yöt menisi näin mukavasti jo nyt, Fridan ollessa näinkin nuori.
Kaiken tämän ihanuuden keskellä on myös myönnettävä että välillä on rankkaa ja vaikeaa. Tuntuu että tämä on aihe mistä ’ei saisi puhua’. Uskallan ja haluan kuitenkin sanoa sen ääneen. Älkääkä tahallaan ymmärtäkö minua väärin. Minä kyllä rakastan tytärtämme enemmän kuin mitään ja teen kaikkeni ollakseni hyvä äiti hänelle. Silti joskus tuntuu vaikealta kun pikkunen huutaa ja huutaa ja huutaa etkä vain enää keksi konstia millä saisit hänet rauhoittumaan ja helpotettua hänen oloaan. Olet yrittänyt kaikkesi, molemmat meistä on. Minä ja Tero ja toki myös itse Frida. Samalla olet huolesta sekaisin kun mietit että mikä toisella on hätänä kun huuto vaan jatkuu ja samalla myös hermot on pinnassa kun huuto saa tärykalvosi lähes repeämään. Itkettää, tekisi mieli itsekin huutaa.
Eniten mua ärsyttää kuitenkin se että tää tosiaan tuntuu olevan aihe josta ei pitäisi puhua. Kun kerrot tästä jollekin, sua katsotaan vähättelevä hymy kasvoilla ja sanotaan että ’no vauvathan itkee, kai sinä sen tiesit’. Tai että ’äläs nyt, nauti siitä ajasta kun hän on pieni’. Niin nautinkin ja kyllä tiesin että vauvat itkee, mutta meidän tytär itkee välillä tosi paljon, pitkiä pätkiä ja usein. Päivittäin, tuntikausia. Eikä mikään auta. Mä haluan pystyä myöntämään että välillä on rankkaa. Välillä tekisi mieli juosta ulos ja huutaa kurkku suorana tyhjyyteen. Se ei todella poista rakkauttani lastamme kohtaan, päinvastoin. Mä menisin vaikka juosten kuuhun jos tietäisin että sillä voisin helpottaa vatsavaivaisen tyttäremme oloa.
Kerran kerroin että tyttäremme oli raivonnut koko aamun ja olin aivan hukassa kun tuntui että kaiken mahdollisen olen jo kokeillut, eikä mikään tuntunut helpottavan. Vastaukseksi sain naureskelevan ’ei kai ton ikäinen lapsi vielä raivoa’ -kommentin. Olisi kai pitänyt vain sanoa että tervetuloa meille katsomaan ja kuuntelemaan, kyllä kaksikuinen voi raivota.
Kun meiltä kysytään että miten meillä on mennyt ja menet vastaamaan rehellisesti että välillä on lohdutonta, kun pienellä on paljon masuvaivoja ja siitä johtuvaa itkuisuutta, huutoa,
venkoilua ja rauhattomuutta. Vastaanottaja on usein aivan tyrmistynyt. Ilmeestä pystyy lukemaan ettei hänen mielestään noin voi sanoa. Pitäisi vain hehkuttaa ja ilakoida. Mä olen aina ollut ihminen joka puhuu tunteistaan, niin niistä iloisista kuin ei niin iloisista. Miksi siis tekisin poikkeuksen siihen nyt?
Toki on aina myös enemmän kuin nohevaa tulla kertomaan että ’odota vain niitä uhmaiän tai murrosiän raivoja ja huutoja’. Helpottaa tätä hetkeä ihan mielettömästi, kiitos.
Mietin ja lohdutan usein itseäni sillä että tiedän että jotkut kamppailee vielä vaikeampien koliikkien kanssa. Meillä päiviin mahtuu kuitenkin iloisia ja rauhallisiakin hetkiä. Me naureskellaan, lauleskellaan, höpötellään, pusutellaan. Ja tietty nukutaan. Joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän. Eli paljon muutakin kuin itketään ja hyssytellään. Tiedän että joissain kodeissa itketään ja huudetaan aamusta iltaan, kokoajan. Enkä varmasti menisi heitä kannustamaan ’vauvat itkee’ -kommentilla. Saisin varmaan turpiini. Haluan välittää tsempit kaikille jotka tuskailee näiden huolien kanssa. Ja pyydän, puhukaa aiheesta. Se on enemmän kuin ok myöntää ja kertoa että on raskasta ja välillä tuntuu että pää räjähtää eikä jaksa.
Mikään mun elämässä ennen ei ole ollut samaan aikaan yhtä rankkaa sekä antoisaa kun äitiys. Mikään ei ole milloinkaan tuntunut tältä. Sydän on täynnä rakkautta ja iloa, mutta samalla olet huolesta soikeana kokoajan. Siis KO-KO-A-JAN. Itket kun lapsesi itkee, tunnet hänen tuskan ja surun. Naurat kun hän nauraa. Tsemppaat kun toinen tekee viisi päivää putkeen töitä että saisi kakattua. Halaat, silität, pusutat, paijaat ja rakastat loputtomasti. Itket kun mietit että miten paljon jotain voikin rakastaa. Siten mä kiteyttäisin äitiyden.
Tiedän että Fridan masuvaivat helpottavat varmasti pian. Me selviämme kyllä, sitä en epäile. Välillä tulee hankalia hetkiä kun tuntee itsensä voimattomaksi. Meidän kotona sille voimattomuuden tunteelle annetaan tilaa ja ymmärrystä. Sitä ei pidetä valittamisena, vaan silkkana inhimillisyytenä. Silloin toinen tulee ja jatkaa. Vapauttaa toisen hetkeksi ja kun tilanne rauhoittuu käydään fiilikset yhdessä läpi. Tiedämme että toisillemme uskallamme avata kaikki tunteemme ja tuntemuksemme. Ei ole noloa myöntää että on väsynyt ja olo on tyhjä.
Mä tiedän että mä olen hyvä äiti. Teen kaikkeni sen eteen että olen. Mulla on loistava malli äitiydelle mun omasta äidistä. Yksi hyvän äidin merkeistä on näyttää tunteensa, niin hyvät kuin huonotkin ja opettaa lapselleen sama. Tunteitaan ei pidä peittää tai piilotella.
Tässä postauksessa kerroin ja näytin tunteeni. Älkäähän tuomitko.
