2016

Uusi vuosi kolkuttaa jo ovella... Taas niitä lupauksia ja elämäntapamuutoksia. Lehdet pursuavat samoja aiheita. "Tuliko syötyä liikaa kinkkua?",  "Vielä ehdit kesäksi rantakuntoon", " Näin onnistut pitämään uudenvuodenlupauksesi", "Tipaton tammikuu ja herkuton helmikuu".

Ihmiset on täynnä tarmoa ja kuntosalit pursuavat uusista jäsenistä, lenkkipoluilla saa väistellä puuskuttavia lenkkeilijöitä ja kaupoista loppuvat Nicorettet, ananassäilykkeet ja maitorahkat jo 2.tammikuuta.
Hienoa! Niin moni on päättänyt remontoida elämäntapojaan! Toki mietityttää että kuinka kauan tämä uusi innostus kestää? Kuinka moni vie sen maaliin saakka?
7.tammikuuta - viikko lupauksesta ja fiilis on loistava....Silti voisi jättää yhden lenkin väliin tai polttaa yhden savukkeen - edes puolikkaan. Ei sitä kannata turhaan itseään hajoittaa. (lenkkipoluilla alkaa nyt olemaan jo vähän väljempää) Kai sitä myös yhden herkkupäivän voi viikossa pitää, tai kaksi. (maitorahkaa löytyy Alepan hyllystä taas)

Sitten tuleekin epäonnistunut olo. "Voi vitsi, rikoin lupaukseni. Annetaan sitten olla kokonaan! Luovutan!"

Se on juuri se virhe! Ensin aloitetaan into pinkeänä ja kovalla tarmolla ja kun sen kerran (tai jopa kaksi) lipsutaan niin luovutetaan sitten kokonaan. Trust me, we've all been there!
Mutta, eikös olisikin hienoa että nyt alkavana vuotena lipsahduksien ja ratkemisten jälkeen jatkaisimmekin siitä mihin jäimme? Uudestaan kovalla tarmolla! Ei rankaista itseämme siitä että sorruttiin suklaalevyn syömiseen tai skipattiin lenkki, vaan motivoidutaan näistä "virheistä" lisää.

Pian tämä uusi elämäntyyli alkaa jo tuntumaan normilta ja vanhat huonommat elämäntavat tuntuvat kaukaisemmalta.

Varmasti useat kuntosalikortit jää muutaman käyttökerran jälkeen lompakkoon litistyksiin Hese-kantiskortin alle, mutta täytyy muistaa että nyt on kynnystä madallettu jo sen verran että jäsenyys on hankittu ja salille voi lampsia koska vain.


Voisimme tehdä tänä vuonna kaikki sellaisen lupauksen että mitä ikinä lupaatkaan niin pidä siitä kiinni ja epäonnistumisienkin jälkeen pidät kovasti kiinni päämäärästäsi.

Itse aion luvata itselleni vuonna 2016 pyrkiä lujaa kohti unelmiani ja toteuttaa niitä. Yksi näistä unelmista on lähteä rapakon toiselle puolelle ihanassa seurassa.

Haluan toivottaa kaikille upeaa alkavaa vuotta! Nauttikaa elämästä ja pyrkikää tavoitteesiinne! 2016 olkoon ikimuistoinen!

Ihana, ihana joulu

Tänä vuonna lupasin itselleni olla stressaamatta joulusta ja vain nauttia kaikesta - paketoimisesta, kokkailusta, hyvästä seurasta, ruoasta ja tunnelmasta. Nyt voin ensimmäisen kerran sanoa että taisin onnistua! (Jos ei lasketa pieniä stressin iskuyrityksiä. Selätin ne nimittäin aika nopeasti). 

Nautimme joulusta perheidemme kanssa herkutellen, höpötellen ja kikatellen. On ihanaa kun kaikki on kiireetöntä ja stressitöntä. Vaikka joulunpyhät menimmekin kylästä kylään niin silti tuntui että joka paikassa pystyi pysähtymään ja tunnelmoimaan.

Joulumme aloitamme joka vuosi äitini ja isäpuoleni luona herkullisilla mätivoileivillä ja lasillisilla kuohuvaa. Samalla kuuntelemme joulurauhanjulistusta televisiosta. 

Kotona sytyttelin kynttilöitä pitkin poikin jo aatonaattona tavoittaakseni täydellisen joulutunnelman. Samalla kuuntelimme tunnelmallisia joululauluja ja hörpimme höyryävää glögiä.

Aina on hyvä aika ja paikka suukotella, mutta mistelinoksan alla pussailu on taianomaista!

Joululahjat ovat osa joulutunnelmaa. Itse innostun eniten siitä kun näen läheiset avaamassa omia lahjojaan. En toki voi kieltää ettenkö itse tykkäisi saada lahjoja. Tänäkin vuonna pakettien kääreiden alta löytyi vaikka mitä ihanaa.

Yhdestä paketista löytyi ihana Kalevala-koru, Elämän roihu. Aivan minun tyylinen koru!

Olin toivonut näitä Niken Air Max kenkiä jo pitkään. Joulupukki yllätti ja toi minulle sellaiset lahjaksi! 

Superyllätyksenä pukki toi myös matkan New Yorkiin tulevana kesänä. Aivan mahtavaa! En malta odottaa! Vietämme viikon New Yorkissa ja viikon New Jerseyn Ocean Cityssä. Samassa paikassa missä olemme asuneet 20 vuotta sitten. Siitä tulee aivan mahtava reissu! Ihanaa päästä lempikohteeseeni loistavassa seurassa. 

Vaikka jouluna sain lahjaksi kaikenlaista ihanaa niin sunnuntaina kirmasin keskustaan ostamaan itse itselleni vielä yhden lahjan. Löysin aivan ihanan käsilaukun alennusmyynneistä. Yleensä kaikissa asuissa ja asusteissa minun värikoodi on hyvinkin selkeä musta, mutta nyt päätin hankkia valkoisen laukun mustan sijaan. 

Enemmän kuin tyytyväisenä haluan kiittää kaikkia jotka olivat mukana joulunvietossa ja jotka kutsuivat meidät kylään, notkuvien ruokapöytien ääreen!
Tänä vuonna vietimme aattoa mieheni perheen kanssa, se olikin ensimmäinen kerta kun vietin aattoa muualla kuin oman ydinperheen kanssa. Mieheni perhe on aivan mahtava ja on ihanaa kun he ottivat minut avosylin vastaan omaan joulunviettoonsa! 

Ihanaa ottaa alkava vuosi vastaan kun tietää että ympärillä on aivan mahtavia ihmisiä. Tehdään vuodesta 2016 mahtava vuosi, yhdessä!

Sisko ja sen sisko (Alma ja Elma, Apina ja Gorilla, Pedro ja Pablo)

Minä olen yksi niistä onnekaista joilla on sisko. Siskoni on kolme vuotta minua vanhempi. Jo kun synnyin oli isosisko auttamassa vanhempiamme minun hoitamisessa. Hän hoivasi, paijaili ja puhui minulle söpöjä juttuja. Näin hän tekee edelleen, toki hieman erilailla. Hän on aina tukena, turvana ja apuna - mitä ikinä tarvitsenkaan.

Hän tuntee minut läpikotaisin ja lukee minua kuin avointa kirjaa. Tämä toimii molempiin suuntiin. Jo tekstiviestin kirjoitustyylistä pystymme havaitsemaan mikä on toisen fiilis.

Olemme aina olleet toisillemme super läheisiä. Teini-ikäisinä toki molemmilla oli omat kaveriporukat ja kuviot eikä vietetty niin paljoa aikaa yhdessä. Silloin kolmen vuoden ikäero tuntui suurelta. 

Aikuisuuden kynnyksellä tulimme taas erottamattomaksi duoksi ja olen varma että näin tulee olemaan aina.

Isosiskoni on aivan uskomaton tyyppi, hän osaa aina neuvoa ja ohjata minua. Aina kun tapaamme meillä on ihan huippukivaa! Kikatamme, käkätämme ja räkätämme. Jaetaan ilot ja surut. 

Moni sanoo että olemme hyvin samanlaisia, yhtä iloisia ja herskyviä persoonia. Totta, niin olemmekin. Kuitenkin monessa asiassa olemme todella erilaisia, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Siskoni on hoivaava, super energinen ja tuottelias sporttityttö. Minä sitten taas hieman haaveilevampi ja kova ääninen taiteilijatyyppi. Ehkä se tekeekin meistä niin loistavan kaksikon. 

Siskoni on empaattisin ja ymmärtäväisin ihminen jonka tiedän. Hän saa sateisenkin päivän tuntumaan aurinkoiselta, niin iloinen persoona hän on. 

Joskus ns. siskosaikaa on vaikea järjestää kun molemmilla on vuorotyöt ja omat menot, mutta aina silloin tällöin (mahdollisimman usein) järjestämme jonkun kivan siskosten laatuaika-päivän. Yleensä käymme silloin syömässä ja shoppailemassa. Tänään kuitenkin vietimme siskospäivän Tallinnassa. Ohjelmistossa oli juuri sitä samaa kuin muutenkin - syömistä ja kaupoilla pörräämistä. 

Tallinnaan on kiva reissata päiväksi, se on upea ja tunnelmallinen kaupunki, varsinkin näin joulun alla. Hullaannumme täysin aina niissä ihanissa pienissä putiikeissa joissa myydään erilaisia käsitöitä! Joka kerta on pakko hankkia sieltä jotain, itselle tai lahjaksi. 

Tämä päivä päätettiin pyhittää shoppailujen lisäksi myös rentoutumiselle. 

Laivalla söimme ihanan aamiaisen jotta olisi tarpeeksi energiaa pörrätä kaupoilla. Tallinnassa ihailimme kauniisti koristeltua kaupunkia ja imimme joulutunnelmaa ostoskeskuksien koristeista ja musiikista. 

Istuimme alas juomaan höyryävät glögit ja raportoimme kaikesta tärkeästä ja ei niin tärkeästä. (sana raportoiminen siksi että se kuulostaa paremmalta kuin "juoruaminen")

Joululahjojen hankinta oli agenda numero yksi, mutta pitihän sitä itselleenkin joululahja hankkia. 

Löysinkin ihanan pienen käsilaukun,   mustan ja monikäyttöisen. Yleensä haluan panostaa merkkiin ja laatuun laukuissa, mutta tämä ihanuus oli "merkitön" ja edullinen. Sen söpöyttä se ei kuitenkaan vähennä. 

Tällaisen intensiivisen shoppailupäivän jälkeen mieli on raukea ja onnellinen. Jalat tosin on melkein rakoilla. Nyt on hyvä painaa pää tyynyyn ja herätä huomenna virkeänä paketoimaan lahjoja. Niin ihanaa että joulu on pian täällä!

Suuri kiitos rakkaalle siskolleni tästäkin päivästä. Tämän naurun ja ilon voimalla jaksaa taas pitkään!

Kokkailu - joskus niin ihanaa ja rentouttavaa - joskus hermoja raastavaa ja ärsyttävää

Kokkaaminen on ihanaa ja luovaa touhua. Saa yhdistellä erilaisia makuja ja aineksia, vain taivas on rajana ja tietysti mielikuvitus - tai sen puute.

Joskus inspiroidun täysillä ja keksin kaikennäköistä uutta mitä voisin kokkailla. Silloin ostan kaupasta upeita tuoreita ja herkullisia raaka-aineita joista sitten loihdin herkullisen aterian. 

Uppoudun kokkailuun niin etten koe sitä mitenkään stressaavana. Pilkon, paistan, silppuan ja sekoittelen. Katan pöydän kauniisti ja asettelen ruoat kun Gordon Ramsay konsanaan.

Sitten taas jonain päivänä en keksi mitään mitä tekisi mieli syödä tai valmistaa. Haahuilen kaupan käytävillä katselemassa hyllyjä enkä inspiroidu mistään - en yhtikäs mistään. Loppujen lopuksi huomaan että korissani on tomaatteja, maitoa ja kaurahiutaleita. 

Vaikka onnistunkin usein luomaan ihan kelpo sapuskan lähes naurettavista raaka-aineista niin noilla ei pitkälle pötkitä. Alan jo kaupassa miettiä miltä maistuisi tomaatti-kaurahiutale-maito-smoothie. Ei, ei hyvältä. Jatkan ideoimista. En vain keksi mitään. Olen varma että myyjät luulevat minua myymälävarkaaksi kun hyörin ja pyörin käytävillä ja napsin koriini tuotteita ja hetken päästä laitan ne takaisin paikoilleen. 

Selainen epätoivoisena kotikokki.net-sivuja ja yritän inspiroitua. Sieltä löydän kivoja reseptejä, mutta ahdistus iskee kun alan epäröimään että jos siitä ei tulekaan hyvää. 

Tässä vaiheessa nälkä on kuitenkin jo suht tuntuva, joten en todellakaan halua ahertaa keittiössä tuntia ja huomata että ruoka ei onnistunut ja sitten kaivan lähipizzerian numeroa kännykän muistista. 

Tulen siihen tulokseen että on parasta tyytyä siihen tuttuun ja turvalliseen jauhelihaan ja miettiä minkä seuraavista valitsen; makaronilaatikko, jauhelihakastike ja spaghetti vai tortillat. 

Kaikki näistä hyviä vaihtoehtoja, mutta silti ne ei miellytä. 

Päädyn silti jauhelihakastikkeeseen ja keksin siihen jonkun erilaisen mausteen tai yrtin että minulle tulisi edes hieman sellainen olo että edes yritin. 

Syödessäni tätä taidokkaasti valmistettua ateriaa, päätän että huomenna kyllä keksin jotain uutta ja erilaista. 

Usein niin ei kuitenkaan käy. 

Watsappailen jo työpäivän aikana mieheni kanssa ja kyselen että mitä hän haluaisi syödä. Hän on näissä asioissa hyvinkin samanlainen ideoija kuin minäkin. Vastaukseksi saan yleensä "kaikki käy" tai "vaik makaronilaatikkoa". 

Kaupassa käyn taas läpi saman "taistelun" ja tulen kotiin tuttujen ja tylsien raaka-aineiden kanssa. Tuntuu että ruokarepertuaariini kuuluisi vain noin viisi eri ruokaa. 

Onneksi kuitenkin välillä inspiraatiokärpänen puraisee minua ja keksin taas jotain uutta. Kaupassa innostun silloin kaikesta uudesta ja keksin useita erilaisia ruokia mitä voisin valmistaa. Pitäisi varmaan silloin pitää muistikirja mukana niin voisin kirjata kaikki loistavat ideani ylös. 

Kun saan tämän uuden ruokaideani lautaselle, alan herkuttelemaan ja miettimään että tämäkään ruoka ei ehkä maistuisi niin erikoisen hyvälle jos tätä tekisi useasti ja jos se kuuluisi niihin "mielikuvituksettomiin" ruokiin.

On siis ehkä hyvä valmistaa niitä perusruokia usein, periaatteessa tylsistyä niihin niin että haluaa keksiä jotain uutta. 

Ehkä syy ei olekaan mielikuvitsen puutteessa vaan siinä että ne ovat varmasti hyviä ruokia ja uuden keksimiseen ja valmistamiseen joudut käyttämään enemmän energiaa ja aikaa. 

Uusi ei ole aina uusi ja klassikko ei ole syyttä klassikko. Tänään taidan kaiken tylsyyden kunniaksi kerätä koriini tutun jauhelihan ja makaronin ja tehdä makaronilaatikkoa, enkä vaihda perinteisestä reseptistä mitään. 

Teen jotain uutta ja erilaista sitten taas kun inspis iskee. 

Ihana viikonloppu

Aivan mahtava viikonloppu takana! Tätä oli odotettu - viikonloppu vailla mitään sovittua ohjelmaa tai töitä. 

Perjantaina kun pääsin töistä kipaisin hakemaan kaupasta juustoja ja hieman viiniä. Vesi kielellä kirmasin kotiin!

Juustot jääkaappiin, viini hapettumaan ja sitten reippaalle lenkille. 

Mieheni oli firman pikkujouluissa ja minä päätin etten lähde mihinkään enkä tee yhtään mitään - olen vain ja toki herkuttelen. 

Täytin ison juustolautasen herkullisilla homejuustoilla, kaadoin ison viinilasin täyteen täyteläistä punaviiniä ja linnottauduin sohvalle katsomaan erilaisia "aivot narikkaan" ohjelmia. Just what I needed! 

Lauantaina nukuimme myöhään ja nautimme joutenolosta. Siivoilin kotona ja aloin jo laittamaan hieman joulua esille. 

Meidän oli tarkoitus lähteä kaverimme bändin keikalle illalla, mutta sen sijaan päätimme pitää koti-illan yhdessä. 

Yhteinen aika on usein kortilla joten nyt tuntui että oli oikea päätös jäädä kaksin kotiin. Iltapäivälenkin jälkeen haimme pizzat ja katsoimme elokuvan. Valvoimme myöhään kynttilöiden loisteessa ja nautimme toistemme seurasta. 

Sunnuntaiksi olin sopinut treffit parhaan ystäväni kanssa, mutta hän joutui perumaan treffit koska hänen koiransa oli satuttanut silmänsä ja he olivat menossa lääkäriin. 

Käänsin siis hetkeksi vielä kylkeä ja mietin että mitä tekisin tänään. Päätin kuitenkin lähteä kaupungille ostamaan loput kodin joulujutut. Kaupungilla oli hirmuisesti ihmisiä, kaikki muutkin varmasti jo jouluostoksilla. 

Päädyinkin ostamaan vaan pari tyynyä ja kirmasin kotiin teekupin äärelle. Hurr, siellä oli vilu! 

Illalla menimme elokuviin katsomaan uutta Bond-leffaa. En ole ennen ollut erityisen kiinnostunut Bondeista, mutta katsoimme hiljan pari viimeistä Bondia ja myönnän että hurahdin täysin. Loistavia elokuvia! Odotukset tätä uusinta elokuvaa kohtaan olivat siis korkealla. 

Spectre täytti nämä odotukset täysin ja jopa ylitti ne. Aivan loistava elokuva joka tempaa mukaansa. 

Näistä uusista Bond-leffoista intoutuneena sovittiin että joku kerta pidämme kotona Bond-maratonin ja katsomme ihan jokaikisen 007-leffan. Siihen toki kuluu viikonloppu jos toinenkin. 

Sunnuntaina avattiin myös joulukatu! Se on joka vuosi aina yhtä upea, lämmin, valoisa ja kaunis. Ja miten mahtavaa että ensilumi satoi juuri maahan, talvi on vihdoin täällä! Toki keskustassa lunta ei näy vielä kuin pienillä nurmipalstoilla ja talojen katoilla, mutta on silti ihanaa nähdä kevyesti leijailevia hiutaleita tippuvan taivaalta. 

Kävelimme tunnelmallisen ja hiljaisen joulukadun läpi samalla kun menimme elokuviin. 

Minulle joulukadun ehdoton kohokohta on aina ollut Stockmannin jouluikkuna. 

Tuli ihan lapsuus mieleen kun kurkimme ikkunan läpi upeaan talvi-ihmemaahan. 

Ihanaa että kaiken tämän pimeyden keskellä onkin yhtäkkiä niin valoisaa! Tuli niin jouluinen olo. 

Tämän rentouttavan viikonlopun jälkeen on ihana aloittaa uusi viikko, täynnä puhtia ja tarmoa! 

Positiivisuus vs. Negatiivisuus

Onni on asia joka kumpuaa sisältä. Se näkyy ulospäin ilona, hymynä, ystävällisyytenä ja tyytyväisyytenä.

Se on tarttuvaa ja toivonkin että kaikki roiskisivat sitä ympäriinsä. 

Mikä onkaan ihanampaa kuin herskyvä nauru tai mahaa kutittava kikatus? 

Kun sinä hymyilet ja naurat olet kuin hyväntuulen-virus jonka tartutat muihin. 

Olen varma että jokaikinen meistä pystyy vaikuttamaan omaan onnellisuuteensa hyvinkin paljon. 

Pienet ja hyvinkin arkiset asiat elämässä ovat koko onnellisuuden perusta. 

Aamulla herätessäsi näet vieressä rakkaan puolisosi, tuhisevat lemmikkisi tai ikkunasta sarastavan auringonvalon et välttämättä ajattele asiaa sen enempää onnena ja tyytyväisyytenä, vaan aloitat päivän suorittamisella. 

Koirat lenkille, aamupalaa, juoksu raitiovaunulle ja sitten töihin. Töiden jälkeen sama rumba. Lenkille, ruokaa, kuulumisten vaihtaminen puolison kanssa, iltapuuhat ja unille. 

Sama jatkuu ja jatkuu.

Helposti voi käydä niin että tuntuu kuin eläisi usvassa ja jokainen päivä tuntuu samalta. 

Näin tiedän olevan monilla ja itsekin siihen sorrun välillä. Tottakai kaikilla on aina välillä huono päivä, mutta sen ei pitäisi olla jokapäiväistä. Hyvien ja huonojen päivien määrä ei pitäisi olla sama, vaan huonoja päiviä pitäisi olla reilusti vähemmän kuin hyviä.

Minä elän jokaikisen päiväni nähden aina jotain ihanaa, onnellista ja kaunista. 

Se että saan kertoa puolisolleni ja koirilleni rakastavani heitä, se että saan mennä ihanaan kotiimme työpäivän jälkeen, se että minulla on työpaikka mihin mennä ja se että minulla on aivan mahtava perhe ja ystävät saa minut kokemaan itseni onnellisimmaksi ihmiseksi koko maailmassa.

Pitää muistaa pysähtyä aina hetkeksi ja miettiä kuinka onnellinen sitä onkaan. Ei saa pitää asioita itsestäänselvyytenä arjen ja kiireen keskellä.

Jos antaa pahan olon ottaa vallan niin kaikki tuntuu vaikeammalta ja ikävämmältä. 

Siinä missä oma positiivisuutesi tarttuu muihin ihmisiin, niin näin tekee myös negatiivisuutesi. 

Jos tulet töihin mieli täynnä tulta ja tappuraa niin voit olla varma että kollegasi fiilis laskee myös. 

Tai jos tulet kotiin ja tiuskit puolisollesi kiukkuasi ja raivoasi niin hänelle tulee varmasti paha mieli.

En sano että pahasta olostaan ei saisi kertoa tai siitä puhua, päinvastoin, enemmin pointti on se että miten siitä puhuu. 

Kerro että nyt kenkä puristaa aika pahasti, mutta kerro miksi. Älä tiuski ja huuda.

Jäsennä mielessäsi omat fiilikset jonka jälkeen niitä on helpompi avata muille. 

Saat varmasti ymmärrystä osaksesi kun osaat keskustella asioista oikein. 

Pyri ajattelemaan asioita oikealta kantilta; sinulla on joku jonka kanssa voit jutella, sinulla on mahdollisuus tuntea ja kokea, sinulla on aina paikka mihin mennä. Jos joskus tuntuu että maailma romahtaa on sinulla tukiverkosto auttamassa sinua ylös. 

Jokapäiväinen valittaminen töistä, kivuista, säryistä ja väsymyksestä ei auta sinua selviämään. Ota härkää sarvista, pidä itsestäsi huolta - jos et pysty siihen yksin, pyydä apua. 

Ajattele joka aamu kuin heräät sitä että kuinka onnellinen olet siitä että heräät turvallisesta, lämpimästä kodista, pehmeästä sängystä. 

Mieti kuinka hienoa on kirmata töihin puhtaassa raikkaassa säässä ja kuinka kivaa nähdä taas mukavia työkavereita ja kuinka hienoa on pystyä itse tienaamaan oma elantosi.

Innostu ensilumesta, kukkakaupan kivasta myyjätädistä tai siitä että lähikauppaasi on vihdoin tullut esikypsytettyjä avocadoja. 

Kaiken ei tarvitse olla suurta, kallista tai juhlavaa ollakseen arvokasta.

Elämä on pääasiassa arkea, mutta tavoite onkin tehdä arjesta juhlaa! 

Hymy on maailman tarttuvin asia, tartutetaan se toisillemme!

Joulun odotusta

Joulua aloitetaan meidän perheessä suunnittelemaan jo melkein juhannuksena. 
Kysellään ja pohditaan että missä sitä tänä vuonna vietetään ja mitä ihania herkkuja laitetaan tarjolle. Joulufiilistä aletaan rakentamaan jo hyvissä ajoin. Koti koristellaan kauniisti ihanilla jouluisilla esineillä ja pähkinät ja konvehdit laitetaan juhlavasti tarjolle lasisiin astioihin. 

Vaikka valmistautumisen aloittaisi kuinka aikaisin (vaikka jo silloin juhannuksena) huomaa silti yhtäkkiä että tulee kiire ja stressi! Mitä ostan lahjaksi ihmisille? Miten ehdin hoitamaan kaiken? Mitä puen päälle aattona, joulupäivänä ja tapaninpäivänä kun pitäisi mennä kyläilemään? Koska teen joulusiivouksen? Koska paketoin lahjat? Koska ylipäätään kerkeän ostamaan ne? 
Aina tulee tunne että en ole ehtinyt enkä ehdi tekemään mitään. 
Stressin takia tuntuu ettei mikään ole valmista. 
Aatto kolkuttaa jo ovella ja stressi on korkeimmillaan. Eikö joulun pitäisi olla rauhan ja rentoutumisen aikaa? 
Joka vuosi päätän että tänä vuonna en stressaa lahjoista tai muista. 
Epäonnistun siinä joka kerta. Ihan kuin stressi tietäisi osoitteeni ja tunkeutuisi postiluukusta ja iskisi minuun juuri silloin kun siivoan ja kuuntelen kauniita joululauluja päästäkseni joulun tunnelmaan.
Yritän saada stressin karkoitettua ajattelemalla että joulu on joka vuosi ja joka kerta on kaikki saatu valmiiksi, tavalla tai toisella. 

Onni on se että kyläilemme joulunpyhät. Onnekseni minun ei tarvitse vielä tämän kaiken päälle kokata joulupöytää täyteen ruokia. 
Työni on iltapainotteista niin tuntuu että kellosta jää niin vähän aikaa kaikelle joulunalusaikana. En todellakaan ole aamuvirkku, mutta sitten joskus kun on aika rakentaa joulu ruokineen omaan kotiin joudun opettelemaan aikaisin heräämistä. Toki uskon että silloin kun jouluaatto vietetään omassa kodissa, niin meillä asustaa jo pari aamuvirkkua jotka herättävät äidin kyllä aikaisin.

En ole aina ollut jouluihminen, mutta nykyään nautin siitä kovasti. 
Lapsena olin tietysti aina intopinkeenä jouluna ja odotin joulupukkia, mutta sen jälkeen en ole ollut erityinen joulufani. 
Toki olen aina rakastanut sitä hetkeä kun pääsee perheen ja läheisten kanssa joulupöytään rupattelemaan ja nauttimaan. Olen myös aina tykännyt siitä kun näen ihmisten ilmeitä ja riemua kun he avaavat lahjojaan. Sitä innostuneisuuden ja yllätysten määrää! Minusta on aina ollut kiva antaa ja valita lahjoja läheisille. 
Olen maailman surkein salaamaan yllätyksiä joten siksi on hyvä että hankin lahjat vasta pari päivää ennen joulua. Silti jouluihmiseksi en itseäni osannut kuvitella. En tiedä miksi. Nykyään koen olevani enemmän joulun rakastaja kuin vihaaja. 

Rauhotun jo joulukirkossa, hautausmaalla on kaunista ja tunnelmallista. Pienempänä hautuumaalla ajatteli lähinnä sitä että hyi kun on kylmä. 
Nykyään sitäkin osaa ajatella eri kantilta. On tärkeää viedä joulun valoa ja tunnelmaa myös taivaissa asuville läheisille. 

Tänä vuonna lupaan taas kerran itselleni etten aio päästää joulustressiä luokseni, saa nähdä miten minun käy. Jouluun on aikaa lähes pari kuukautta niin luulen tällä(kin) kertaa onnistuvani tässä.
Joulussa on aina joku ihmeellinen taika. Ilo tuntuu iloisemmalta, haikeus haikeammalta,  suru surullisemmalta, hyvä paremmalta, pimeys pimeämmältä, lämpö lämpimämmältä, pehmeys pehmeämmältä...
Jouluna kaikki pysähtyy - hyvällä tavalla. Kaikki ottaa lungisti ja nauttii juuri siitä hetkestä. Stressi on tipotiessään, eikä mietitä sitä että kohta arki ja työt on taas täällä. Se on osa jouluntaikaa että silloin kaikki hiljenee, nauttii olostaan ja laskeutuu joulurauhaan.
Kaikki luovat joulutunnelmansa ja perinteensä erilailla. Mikään ei ole juuri se yksi ja ainoa tapa viettää joulua. Kaikki saavat viettää sitä juuri niin kuin itselleen tuntuu hyvältä. 

Meidän perheessämme yhdessäolo on varmasti se joulun tärkein asia, mutta emme kuitenkaan unohda miksi joulua ylipäätään juhlitaan. Usein tuntuu että joulun perimmäinen tarkoitus unohtuu. 

Joulukirkossa kuulemme joka vuosi raamatun kertomuksia Jeesuksen syntymästä. Silloin aina tulee mietittyä että kuinka moni ajattelee nykyään enää joulua kirkollisena pyhänä ja juhlana?
Jääkö juhlan perimmäinen tarkoitus kaiken kaupallisuuden jalkoihin? Niin voi olla monella, mutta minä en aio sitä unohtaa. 

En sano etten itse tykkäisi myös siitä  joulun kaupallisesta puolesta, mutta ei saa unohtaa miksi ylipäätään ostamme toisillemme lahjoja tai miksi kokoonnumme läheisten kanssa viettämään joulua.

Joulurauha julistetaan joka vuosi jouluaattona Turussa klo 12. 
Sen jälkeen pitäisi rauhoittua ja ryhtyä nauttimaan joulusta. Minä mietin että julistaisin oman joulurauhani alkavaksi jo vaikka 15.12. ja sen jälkeen vain nauttisin joulun tunnelmasta ja rauhasta. 

Hieman joulutunnelmaa meidän perheemme "maalaiskodista". 

Koirat, karvakuonot, hännänheiluttajat, ihmisen parhaat ystävät

Tälläkin hetkellä jaloissani pyörii ihana pieni karvainen otus nimeltään Lucky. 
Lucky on rescue-koira Romaniasta. 

Se on noin kolme vuotias keskikokoinen uroskoira. Nykyään niin onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen karvakuono on kuitenkin rankan taustan omaava kaveri. 

Lucky eli elämänsä kaksi ensimmäistä vuotta Romaniassa, maassa jossa koiran arvo ei ole juurikaan mitään. Lucky oli alunperin hankittu perheeseen, lasten leluksi. Kyllä, leluksi. Koiria oli perheessä alunperin kaksi, mutta toinen oli jo kuollut. 

Lucky pelastui kun omaa koiratarhaa pitävä paikallinen oli nähnyt kolme pientä poikaa retuuttamassa ja kiduttamassa pientä mustaa koiraa. Sillä oli köysi kaulan ympärillä ja pojat olivat raahanneet sitä pitkin tietä samalla piiskaten sitä kepeillä. Koiratarhan omistaja oli oitis mennyt tapahtuman väliin ja saanut tehtyä poikien kanssa vaihtokaupan, antaen pojille hieman rahaa. 

Näin Lucky pääsi tarhalle turvaan pahaa maailmaa ja odottelemaan että sille löytyisi koti jostain missä saisi viettää koko loppuelämänsä turvallisessa ja rakkaudentäyteisessä perheessä. 

Rakkautta ei koiratarhalta puuttunut, mutta tilat olivat rajalliset ja uusia pelastettavia riittää pilvin pimein. Tämä kyseinen koiratarha tekee yhteistyötä suomalaisen hyväntekeväisyysyhdistyksen kanssa jonka Facebook-sivuilta minä löysin sitten Luckyn. 

Näin etusivulla Luckyn kuvan ja sydämeni oli sulaa vahaa. 

Olin jo pitkään etsinyt itselleni koiraa ja nimenomaan rescue-koiraa. Halusin antaa kodin sellaiselle koiralle joka sitä oikeasti tarvitsee ja kipeästi. 

Aloin lukemaan kuvausta Luckysta ja sen historiasta. Kyyneleet nousivat silmiini ja mietin että miten ihmeessä ihminen voi olla niin kamala olento että voi satuttaa jotain noin herttaista ja täysin viatonta yksilöä. 

Laitoin heti sähköpostia henkilölle joka oli vastuussa Luckyn adoptoinnista. Parin pitkän puhelun (jossa käytiin perusteellisesti läpi mahdollisuuttani olla rescuekoiran omistaja), ja muutamaa sähköpostia myöhemmin sain kuulla että Lucky muuttaisi minun luo ja minusta tulisi koira-äiti. Olin haljeta onnesta! Itkin onnen kyyneliä ja hypin ja pompin. Soitin hyvälle ystävälleni ja pyysin häntä lähtemään kanssani lemmikkieläinkauppaan.

Ostinkin kaiken valmiiksi pientä Luckya varten, sijoitin sen uuden punkan oman sänkyni viereen odottelemaan ja asettelin ruoka- ja juomakupin jo keittiöön. 

Jouduin odottelemaan Luckyä jonkin aikaa, mutta kaikki se odotus oli sen arvoista.

Kun hain Luckyn kotiin se oli hirmu peloissaan ja ihmeissään. Se tärisi ja läähätti, oli selvästikin ja täysin ymmärrettävästi stressaantunut. Pieni raukka ei tiennyt yhtään missä oli ja miksi, eikä sitä että tehdäänkö sille taas jotain pahaa vai voiko tästä kaikesta seurata jotain hyvääkin.

Pitkä lentomatka ja automatka takana, täysin tuntemattomaan, täysin tuntemattomien ihmisten, hajujen ja äänien seassa. Voi kamala miten sitä onkaan pelottanut. 

Ensimmäisenä yönä ei olisi millään uskaltanut nukahtaa, Lucky istui aivan jäykkänä olohuoneemme lattialla eikä reagoinut mihinkään, paitsi heti kun toin vesikipon sen nassun eteen niin se tyhjeni heti. Suuresta stressistä oli tullut kamala jano, ymmärrettävästi. Ruoka ei pienoiselle maistunut. 

Laitoin valot pois ja ajattelin että jos menen itse nukkumaan niin Luckykin uskaltautuu nukahtamaan. Parin tunnin päästä oli pienokainen jo hyvässä unessa. 

Aamulla heräsin pieneen rouskutukseen, pieni herra söi innoissaan lattialle jättämiäni koiranherkkuja. 

Napostelun jälkeen olikin aika mennä meidän ensimmäiselle yhteiselle lenkille. Lucky ei uskaltanut tulla itse pois asunnosta (mietti varmasti että mihin minut taas viedään), joten kannoin sen ulos. Panta ja hihna tuntuivat vieraalta ja kaikki ulkona oleva pelotti. Lucky tärisi kuin viimeistä päivää, yritti purra hihnaa poikki ja sinkoili joka suuntaan ennenkuin löysi tiheän pusikon mihin voi suojautua. Siellä pusikon turvissa sitten poika hengaili ainakin vartin verran. Muutamien pikkupissojen jälkeen mentiin takaisin Luckyn uuteen kotiin, jossa ruokakuppi täytettiin heti ja kas, ruokakin alkoi maistumaan. Hitaasti, mutta varmasti. 

Lucky antoi jo ensimmäisinä päivinä minun silitellä ja rapsutella sitä, toki aina se vähän jännitti kun koskin siihen, mutta kokoajan siitäkin tuli luontevampaa. 

Olin ostanut Luckylle myös kasapäin leluja. Ne ei Luckyä kiinnostanut, eikä se oma punkkakaan kiinnostanut vaan pikkuherra makoili mielellään matolla. 

Joka päivä Lucky uskalsi enemmän, oppi lisää ja alkoi tutustumaan enemmän minuun ja uuteen kotiinsa ja ympäristöönsä. Se oli ja on edelleen hellyttävää nähdä miten toinen tulee rohkeammaksi ja löytää taas sen oman, kauan kadoksissa olleen persoonansa.

Jo reilun viikon Suomessa asumisen jälkeen Lucky meni lenkillä jo vauhdilla ja osasi rapussa kirmata portaat ylös. Ovella Lucky odotti kiltisti ja sisään päästyään ryntäsi suoraan ruokakipolle. 

Aluksi Lucky jännitti uusia ihmisiä jonkun verran, varsinkin miehiä. Sekin pelko väistyi kun Lucky tutustui isääni, veljeeni ja isäpuoleeni. Se huomasi etteivät he tee pahaa, ei satuta tai alista. Päinvastoin, he antavat rakkautta ja rapsutuksia ja mikä parasta - herkkuja! 

Aluksi muut koirat ei kiinnostanut Luckyä, joten lenkillä vaan käveltiin rauhallisesti kaikkien karvaisten kaverien ohi. Sama oli vieraiden ihmisten kanssa, ohi mentiin vaikka kuka olisi halunnut moikata. Lenkeillä oli selkeä meno, aina mentiin ja mennään edelleen täysiä. 

Sain itsekin aika hyvän kuntokuurin kun Lucky muutti luokseni. Hikisillä lenkeillä kun käydään vähintään kolme kertaa päivässä. 

Luckykin vahvistui ja sai vähän lisää painoa joten kokoajan jaksoi enemmän ja pidempään. 

Kotona Lucky on alusta asti ottanut lungisti, siellä löhöillään ja herkutellaan hyvää ruokaa. 

Kuvassa näkee hyvin Luckyn muutoksen. Isossa kuvassa Lucky on juuri tullut Suomeen ja pikkukuvissa herra on ollut uudessa kodissaan noin kaksi viikkoa. Muutos on valtava.

Lucky oli ollut Suomessa puolisen vuotta kun tapasin miesystäväni. Miesystävälläni oli myöskin koira, iso ja lauhkea labradorinnoutaja uros, Basso. 

Aluksi se oli Luckyn mielestä outoa että lenkillä meitä onkin yhtäkkiä neljä tyyppiä, eikä vain me kaksi. 

Piti ottaa huomioon kaikki ja antaa Bassonkin haistella ja tutkia ja välillä vähän odotellakin. 

Kun Basso tuli ensimmäistä kertaa käymään Luckyn uudessa kodissa niin Luckysta löytyi uusia piirteitä. Se puolusti kovasti ruokaansa ja olisi mukisematta syönyt myös uuden kaverinsa ruoat. 

Basso kun liikahtikin niin Lucky oli heti valppaana komentamassa Bassoa. Minä jo pelkäsin että entä jos ne ei opi ikinä tulemaan keskenään toimeen. Onneksemme näin ei käynyt. Basson kotona tilanne oli rauhallisempi ja molemmat pystyivät elämään ja olemaan rennosti. Pientä murinaa ja komentamista silloin tällöin, mutta kuitenkin kokoajan vähenemään päin.

Nykyään meidän pojat ovat kuin veljekset konsanaan, juoksentelevat, leikkivät ja puuhaavat yhdessä. Selkeästi niillä on toisistaan reippaasti seuraa ja iloa. 

Lenkeillä mennään edelleen vähän eri tahtia, toinen lujaa ja toinen rauhallisemmin. Toinen söisi melkein mitä tahansa ja toinen hieman nirsoilee. Toinen rakastaa palloleikkejä ja toista ei niinkään lelut kiinnosta - paitsi niiden tuhoaminen. 

Mutta niinhän se on meillä ihmisilläkin - olemme kaikki erilaisia ja pidämme eri asioista ja silti tulemme pääasiassa kaikki hyvin juttuun. Pitkältihän se menee niin että henkilökemiat joko toimii tai ei toimi, niin meillä karvattomilla tai karvallisilla otuksilla. 

Tämän vuoden kesäkuussa muutimme kaikki saman katon alle ja yhteiselo on sujunut mutkitta. 

Lucky oppii edelleen joka päivä lisää uutta. Hihnassa olosta Lucky ei vielä saa maisterinpapereita, mutta hyvä ja fiksu oppilas se on. 

Basso taas on oikein loistavasti käyttäytyvä nuori herra, joten olen varma että Lucky oppii taitojaan myös veljeltään. 

Nyt meidän jäbät tuli kertomaan että olisi aika lähteä lenkille. Joten takki niskaan ja baanalle nauttimaan pirteästä ilmasta ja lenkkeilystä!

Pojat lähettävät kaikille lukijoille terveisiä ❤️

Minä, mä ja meitsi

Kuka minä olen?

Olen 28-vuotias nainen Helsingin Kalliosta. 

Ammatiltani olen kosmetologi ja työkseni myyn selektiivistä kosmetiikkaa.

Vapaa-aikaani vietän mieluiten ihanassa kodissamme mieheni ja kahden upean koiramme kanssa. 

Harrastukseni?

Rakkain ja suurin harrastukseni on koiramme, rakastan heidän kanssa touhuamista - leikkimistä ja lenkkeilyä. Positiivista haastetta harrastukseni tuo se että poikamme ovat hyvin erilaisia. Lucky on 3-vuotias rescue-koira Romaniasta, joka on villi ja vauhdikas tapaus ja sitten isoveli Basso, myöskin 3-vuotias, mutta rauhaa ja löhöilyä rakastava labradorinnoutaja. Näytämme usein lenkillä varmasti huvittavilta kun minä ja Lucky painamme edellä tukka putkella ja mieheni tulee Basson kanssa perässä "hieman" rauhallisemmin. Siinä sitten pariskunnan yhteistä aikaa kerrakseen. Heh. 

Kun tulemme lenkiltä kotiin pääsen toisten harrastukseni pariin, eli kodin- ja ruoanlaittoon. Rakastan sisustamista ja tavaroiden järjestelyä ja päässäni pyöriikin jatkuvasti uusia ideoita mitä voisin kehitellä ja muutella kotonamme. Luen paljon sisustuslehtiä ja blogeja ja kiertelen sisustuskaupoissa ahmimassa ideoita. Vaikka ideoita ei toteuttaisikaan heti tai ei ollenkaan, on se kuitenkin niin ihanaa nähdä kauniita kuvia, asetelmia ja asuntoja. 

Rakas äitini sanoi minulle joskus että "maailma on täynnä kauniita ja ihania asioita eikä kaikkia niistä voi saada ja omistaa, mutta niiden kauneudesta voi silti nauttia." 

Vaikka teini-ikäisenä tuo lause kuulosti lähinnä typerältä niin nykyään se kuulostaa enemmän kuin järkevältä. Ehkä nämä on niitä asioita mitä ymmärtää vasta kun on itse nähnyt edes vähän elämää. 

Toisena intohimonani on kokkailu, tykkään laittaa ruokaa ja fiilistellä ihanaa keittiötämme. Tosin arkena tuntuu silti että päivän vaikein kysymys on aina "mitä tänään syötäisiin?".  Miten se ruoan ideoiminen onkin aina niin kamalan vaikeaa. En ymmärrä. 

No, silti kun sen ruoan on sitten keksinyt on sitä ihana valmistaa. Olen myös koukussa ihaniin astioihin ja haluan syödä ruokani aina kauniista astioista, on ruokana sitten siskonmakkarakeittoa tai sisäfilettä. 

Työni?

Elantoni tienaan myymällä selektiivistä kosmetiikkaa. Työskentelen aivan upean merkin parissa, tuotteet ovat laadukkaita ja upeita, joten ne  motivoivat minua työssäni. Kaikista parasta on myydä asiakkaalle sellaisia tuotteita joita oikeasti itse käytän ja joihin luotan, eikä sellaisia tuotteita joista ei pidä (tai ei ole päässyt edes kokeilemaan) ja joiden myyntipuheet joutuu harjoittelemaan koulutusmateriaaleista. 

Tämän sarjan myyminen ja kehut tulee suoraan sydämestä. Kaikista rehellisin myyminen tapahtuu oman käyttökokemuksen kautta.

 Voin luvata postaavani erilaisista kosmetiikkatuotteista mielipiteitäni ja kertoa suosikkejani, vaikkakaan kyseessä ei ole kosmetiikka-blogi.

En ole suppeakatseinen kosmetiikan kanssa, vaan annan mahdollisuuksia erilaisille tuotteille ja brändeille. Helmiä voi löytyä ihan super-halvastakin merkistä. Näistä "halpiskosmetiikan" helmistä jaksan kyllä kertoa ja hehkuttaa ihan kaikille. 

Word of mouth on mielestäni kaikista rehellisintä markkinointia.

This is me

Syksy on tervetullut

Syksy on ehdottomasti suosikkivuodenaikani. Upea kylmä aurinko valaisee kauniisti ja lehdet vaihtelevat värejään ihanissa ruskan väreissä. Kirpeä tuuli herättää aamulenkillä armottoman tehokkaasti. Teen usein niin että aamulenkille puen tahallaan vähän liian vähän päälle että joutuu väkisinkin heräämään. Ja meidän jäbät, ne rakastaa kun ulkona on vähän viileämpää ja saa peuhata lehtikasoissa ja potkia lehtiä sikinsokin. 

Syksyllä nautin myös syksynajan vaatteista. Isot neuleet ja huivit ihanissa eri väreissä (vaikka mun värikoodi on yleensä hyvinkin selkeä musta, niin syksyisin uskaltaudun käyttämään myös muita värejä). Ja nahkatakit, niitä mun vaatetangolla roikkuu lähemmäs kymmenen. Sitten vielä kaikki kipisevät ja kopisevat nilkkurit! Sekoan aina kun niitä tulee kaupoille taas kesän jälkeen. 

Yksi asia mikä syksyssä on ylitse tämän kaiken on se että lätkäkausi alkaa. Jääkiekko on minulle totaalinen henkireikä ja joukkueena Helsingin IFK. Olen jo pienestä pitäen rakastanut jääkiekkoa. 

Pelipäivinä on aina sellainen fiilis kun olisi perhosia vatsassa. 

Seuraamme mieheni kanssa aktiivisesti IFK:n pelejä. Usein kylläkin olen töissä kun ottelut on, mutta yritän ajoittaa kahvitaukoni niin että voin katsella yhden erän padiltani. Sen jälkeen vilkuilen tulospalvelua ja toki saan mieheltäni viestejä aina kun pelitilanne muuttuu. 

Jääkiekossa rakastan sitä intensiteettiä ja kontaktilajin tempoa ja jännitystä. 

On upeaa nähdä kun fanijoukko pukeutuu aina yhtä ylpeänä punaisiin vaatteisiin ja kannattavat omaa joukkuettaan, kävi pelissä miten kävi. Kuten IFK-fanien motto sanoo; En gång IFK, alltid IFK (Kerran IFK, aina IFK). 

Tunnelma hallilla on tiivis, kaikki ovat kuin yhtä perhettä. Erätauolla naurua, puheensorinaa ja kamala tungos käytävillä, mutta kun kiekko tippuu jäähän niin käytävät tyhjenevät ja höpöttelyn äänet hiljenevät...sitten alkavat kannatushuudot ja taputukset. 

Meillä kotona järjestetään usein kisakatsomo ja iso kaveriporukkamme kokoontuu yhteen kannattamaan joukkuettaan. Se on niin hauskaa. Kaikki ovat fiiliksissä ja kommentoivat matsia minkä kerkeävät. Kun oma joukkue tekee maalin on naapureillekin selvää että sieltä tulee lätkää.

Syksy on aina vähän kaamosaikaa, pimenee ja synkistyy, eikä se kaunis ruska-aikakaan kauaa kestä...

Mä neuvoisin kaikkia keksimään jonkun itselle tärkeän asian jonka parissa voi viettää aikaa vasta syksyllä, jota voi koko kesän jo salaa odotella alkavaksi. Uskon että kun se on tarpeeksi suuri intohimo, niin sillä pärjää koko kaamosajan ylitse. Jääkiekko ainakin auttaa mut sen yli, ja kas kummaa kun onkin nopeasti kevät ja pleijarit. 

Ei tässä muuta kuin et  "Hallilla nähään!". 

En gång IFK, alltid IFK.