Koirat, karvakuonot, hännänheiluttajat, ihmisen parhaat ystävät

Tälläkin hetkellä jaloissani pyörii ihana pieni karvainen otus nimeltään Lucky. 
Lucky on rescue-koira Romaniasta. 

Se on noin kolme vuotias keskikokoinen uroskoira. Nykyään niin onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen karvakuono on kuitenkin rankan taustan omaava kaveri. 

Lucky eli elämänsä kaksi ensimmäistä vuotta Romaniassa, maassa jossa koiran arvo ei ole juurikaan mitään. Lucky oli alunperin hankittu perheeseen, lasten leluksi. Kyllä, leluksi. Koiria oli perheessä alunperin kaksi, mutta toinen oli jo kuollut. 

Lucky pelastui kun omaa koiratarhaa pitävä paikallinen oli nähnyt kolme pientä poikaa retuuttamassa ja kiduttamassa pientä mustaa koiraa. Sillä oli köysi kaulan ympärillä ja pojat olivat raahanneet sitä pitkin tietä samalla piiskaten sitä kepeillä. Koiratarhan omistaja oli oitis mennyt tapahtuman väliin ja saanut tehtyä poikien kanssa vaihtokaupan, antaen pojille hieman rahaa. 

Näin Lucky pääsi tarhalle turvaan pahaa maailmaa ja odottelemaan että sille löytyisi koti jostain missä saisi viettää koko loppuelämänsä turvallisessa ja rakkaudentäyteisessä perheessä. 

Rakkautta ei koiratarhalta puuttunut, mutta tilat olivat rajalliset ja uusia pelastettavia riittää pilvin pimein. Tämä kyseinen koiratarha tekee yhteistyötä suomalaisen hyväntekeväisyysyhdistyksen kanssa jonka Facebook-sivuilta minä löysin sitten Luckyn. 

Näin etusivulla Luckyn kuvan ja sydämeni oli sulaa vahaa. 

Olin jo pitkään etsinyt itselleni koiraa ja nimenomaan rescue-koiraa. Halusin antaa kodin sellaiselle koiralle joka sitä oikeasti tarvitsee ja kipeästi. 

Aloin lukemaan kuvausta Luckysta ja sen historiasta. Kyyneleet nousivat silmiini ja mietin että miten ihmeessä ihminen voi olla niin kamala olento että voi satuttaa jotain noin herttaista ja täysin viatonta yksilöä. 

Laitoin heti sähköpostia henkilölle joka oli vastuussa Luckyn adoptoinnista. Parin pitkän puhelun (jossa käytiin perusteellisesti läpi mahdollisuuttani olla rescuekoiran omistaja), ja muutamaa sähköpostia myöhemmin sain kuulla että Lucky muuttaisi minun luo ja minusta tulisi koira-äiti. Olin haljeta onnesta! Itkin onnen kyyneliä ja hypin ja pompin. Soitin hyvälle ystävälleni ja pyysin häntä lähtemään kanssani lemmikkieläinkauppaan.

Ostinkin kaiken valmiiksi pientä Luckya varten, sijoitin sen uuden punkan oman sänkyni viereen odottelemaan ja asettelin ruoka- ja juomakupin jo keittiöön. 

Jouduin odottelemaan Luckyä jonkin aikaa, mutta kaikki se odotus oli sen arvoista.

Kun hain Luckyn kotiin se oli hirmu peloissaan ja ihmeissään. Se tärisi ja läähätti, oli selvästikin ja täysin ymmärrettävästi stressaantunut. Pieni raukka ei tiennyt yhtään missä oli ja miksi, eikä sitä että tehdäänkö sille taas jotain pahaa vai voiko tästä kaikesta seurata jotain hyvääkin.

Pitkä lentomatka ja automatka takana, täysin tuntemattomaan, täysin tuntemattomien ihmisten, hajujen ja äänien seassa. Voi kamala miten sitä onkaan pelottanut. 

Ensimmäisenä yönä ei olisi millään uskaltanut nukahtaa, Lucky istui aivan jäykkänä olohuoneemme lattialla eikä reagoinut mihinkään, paitsi heti kun toin vesikipon sen nassun eteen niin se tyhjeni heti. Suuresta stressistä oli tullut kamala jano, ymmärrettävästi. Ruoka ei pienoiselle maistunut. 

Laitoin valot pois ja ajattelin että jos menen itse nukkumaan niin Luckykin uskaltautuu nukahtamaan. Parin tunnin päästä oli pienokainen jo hyvässä unessa. 

Aamulla heräsin pieneen rouskutukseen, pieni herra söi innoissaan lattialle jättämiäni koiranherkkuja. 

Napostelun jälkeen olikin aika mennä meidän ensimmäiselle yhteiselle lenkille. Lucky ei uskaltanut tulla itse pois asunnosta (mietti varmasti että mihin minut taas viedään), joten kannoin sen ulos. Panta ja hihna tuntuivat vieraalta ja kaikki ulkona oleva pelotti. Lucky tärisi kuin viimeistä päivää, yritti purra hihnaa poikki ja sinkoili joka suuntaan ennenkuin löysi tiheän pusikon mihin voi suojautua. Siellä pusikon turvissa sitten poika hengaili ainakin vartin verran. Muutamien pikkupissojen jälkeen mentiin takaisin Luckyn uuteen kotiin, jossa ruokakuppi täytettiin heti ja kas, ruokakin alkoi maistumaan. Hitaasti, mutta varmasti. 

Lucky antoi jo ensimmäisinä päivinä minun silitellä ja rapsutella sitä, toki aina se vähän jännitti kun koskin siihen, mutta kokoajan siitäkin tuli luontevampaa. 

Olin ostanut Luckylle myös kasapäin leluja. Ne ei Luckyä kiinnostanut, eikä se oma punkkakaan kiinnostanut vaan pikkuherra makoili mielellään matolla. 

Joka päivä Lucky uskalsi enemmän, oppi lisää ja alkoi tutustumaan enemmän minuun ja uuteen kotiinsa ja ympäristöönsä. Se oli ja on edelleen hellyttävää nähdä miten toinen tulee rohkeammaksi ja löytää taas sen oman, kauan kadoksissa olleen persoonansa.

Jo reilun viikon Suomessa asumisen jälkeen Lucky meni lenkillä jo vauhdilla ja osasi rapussa kirmata portaat ylös. Ovella Lucky odotti kiltisti ja sisään päästyään ryntäsi suoraan ruokakipolle. 

Aluksi Lucky jännitti uusia ihmisiä jonkun verran, varsinkin miehiä. Sekin pelko väistyi kun Lucky tutustui isääni, veljeeni ja isäpuoleeni. Se huomasi etteivät he tee pahaa, ei satuta tai alista. Päinvastoin, he antavat rakkautta ja rapsutuksia ja mikä parasta - herkkuja! 

Aluksi muut koirat ei kiinnostanut Luckyä, joten lenkillä vaan käveltiin rauhallisesti kaikkien karvaisten kaverien ohi. Sama oli vieraiden ihmisten kanssa, ohi mentiin vaikka kuka olisi halunnut moikata. Lenkeillä oli selkeä meno, aina mentiin ja mennään edelleen täysiä. 

Sain itsekin aika hyvän kuntokuurin kun Lucky muutti luokseni. Hikisillä lenkeillä kun käydään vähintään kolme kertaa päivässä. 

Luckykin vahvistui ja sai vähän lisää painoa joten kokoajan jaksoi enemmän ja pidempään. 

Kotona Lucky on alusta asti ottanut lungisti, siellä löhöillään ja herkutellaan hyvää ruokaa. 

Kuvassa näkee hyvin Luckyn muutoksen. Isossa kuvassa Lucky on juuri tullut Suomeen ja pikkukuvissa herra on ollut uudessa kodissaan noin kaksi viikkoa. Muutos on valtava.

Lucky oli ollut Suomessa puolisen vuotta kun tapasin miesystäväni. Miesystävälläni oli myöskin koira, iso ja lauhkea labradorinnoutaja uros, Basso. 

Aluksi se oli Luckyn mielestä outoa että lenkillä meitä onkin yhtäkkiä neljä tyyppiä, eikä vain me kaksi. 

Piti ottaa huomioon kaikki ja antaa Bassonkin haistella ja tutkia ja välillä vähän odotellakin. 

Kun Basso tuli ensimmäistä kertaa käymään Luckyn uudessa kodissa niin Luckysta löytyi uusia piirteitä. Se puolusti kovasti ruokaansa ja olisi mukisematta syönyt myös uuden kaverinsa ruoat. 

Basso kun liikahtikin niin Lucky oli heti valppaana komentamassa Bassoa. Minä jo pelkäsin että entä jos ne ei opi ikinä tulemaan keskenään toimeen. Onneksemme näin ei käynyt. Basson kotona tilanne oli rauhallisempi ja molemmat pystyivät elämään ja olemaan rennosti. Pientä murinaa ja komentamista silloin tällöin, mutta kuitenkin kokoajan vähenemään päin.

Nykyään meidän pojat ovat kuin veljekset konsanaan, juoksentelevat, leikkivät ja puuhaavat yhdessä. Selkeästi niillä on toisistaan reippaasti seuraa ja iloa. 

Lenkeillä mennään edelleen vähän eri tahtia, toinen lujaa ja toinen rauhallisemmin. Toinen söisi melkein mitä tahansa ja toinen hieman nirsoilee. Toinen rakastaa palloleikkejä ja toista ei niinkään lelut kiinnosta - paitsi niiden tuhoaminen. 

Mutta niinhän se on meillä ihmisilläkin - olemme kaikki erilaisia ja pidämme eri asioista ja silti tulemme pääasiassa kaikki hyvin juttuun. Pitkältihän se menee niin että henkilökemiat joko toimii tai ei toimi, niin meillä karvattomilla tai karvallisilla otuksilla. 

Tämän vuoden kesäkuussa muutimme kaikki saman katon alle ja yhteiselo on sujunut mutkitta. 

Lucky oppii edelleen joka päivä lisää uutta. Hihnassa olosta Lucky ei vielä saa maisterinpapereita, mutta hyvä ja fiksu oppilas se on. 

Basso taas on oikein loistavasti käyttäytyvä nuori herra, joten olen varma että Lucky oppii taitojaan myös veljeltään. 

Nyt meidän jäbät tuli kertomaan että olisi aika lähteä lenkille. Joten takki niskaan ja baanalle nauttimaan pirteästä ilmasta ja lenkkeilystä!

Pojat lähettävät kaikille lukijoille terveisiä ❤️