Mietteitä mahasta

Kun huomasin olevani raskaana mieleeni juolahti monenmoisia kysymyksiä. Osa niistä kysymyksistä koski sitä että kuinka paljon kehoni tulee muuttumaan? Osaanko olla sinut muuttuvan vartaloni kanssa? Nouseeko paino paljon? Tuleeko itsetuntoni rämpimään pohjamudissa muuttuvan kehoni takia?

Tietysti tiesin että osaan ajatella asiassa sitä mikä on tärkeintä, lastamme. Pääasia että hän pääsee kehittymään turvassa ja saa kaiken tarvitsemansa tilan kehostani. 

Oli niin ihana huomata kehoni jokainen muutos, ne aiheuttaneet stressiä nimeksikään. Ensimmäisenä kasvoi rinnat. Ei haittaa. Sitten yhtenä aamuna huomasin että minullahan on tullut raskausvatsa! Ihan kuin joku olisi yön aikana painanut nappia ”maha esiin”. Nautin siitä hetkestä! Nyt vihdoin näkyi että olen raskaana! 

Tyttäremme kasvoi tasaisesti, niin myös vatsani. Siinä samalla myös itsetuntoni. Nautin pyöreästä mahastani, siitä miten sen kanssa voin pukeutua ja kuinka ylpeydellä ja ilolla sitä saa kantaa. 

Itsevarmuuteni oman kehoni kanssa ei ole aina ollut huipussaan, mutta raskauden myötä se on puhjennut kukkaan! Tästä fiiliksestä haluan pitää kiinni. 

Kun minulla on hyvä fiilis itseni kanssa, se välittyy myös lapseemme ja hän oppii arvostamaan omaa itseään ja omaa kehoaan. Nämä on tärkeitä asioita. 

En halua, enkä aio olla se äiti, joka lapsensa edessä tuskailee omaa epätäydellisyyttään. Lapsi on kuin pesusieni, joka imee kaiken tällaisen negatiivisen omakuvan tutkiskelun heti itseensä ja pitää sitä normaalina. ”Ehkä minäkään en kelpaa tällaisena kuin olen.”

Haluan että hän oppii terveän minäkuvan. Hän kelpaa, minä kelpaan, me kaikki kelpaamme.

On mielenkiintoista nähdä tulenko ikävöimään raskauskroppaani. En varmasti niinkään tätä raskainta vaihetta kun moneen paikkaan jo kolottaa, eikä jaksaminen ole samanlaista. Lähinnä siis tätä ulkomuotoa, pyöreyttä, pehmeyttä ja naisellisuutta. Voi olla. 

Seuraavaksi on kuitenkin aika olla armollinen omalle keholleen ja antaa sille aikaa palautua raskaudesta ja tulevasta synnytyksestä. 

Mitä olen ikävöinyt raskausaikana?

Kaikki tietää että raskaana ollessa on kilometrin pituinen kieltolista, mitä ei suuhunsa saa laittaa. On hyvin henkilökohtaista kuinka tarkkaan näitä suosituksia noudattaa. Itse menin suht tarkkaan ’by the book’, mutta sitten oli niitä hups-hetkiä, etten edes tajunnut syöväni jotain kiellettyä. Kotona, normaalin arjen keskellä muistin kyllä hyvin mitä saa ja mitä ei saa syödä, mutta sitten vaikka kylässä tai lomalla unohdin nämä muutaman kerran. Kesälomalla mökillä napsin karkkikiposta kaikki lakut ja sitten vielä iltapalalla kruunasin leipäni meetvurstilla. Enkä tajunnut tätä vasta kuin seuraavana aamuna. Mulla tuli kamala morkkis tästä, mutta onneks neuvolatäti antoi synninpäästön seuraavalla käynnillä. 

Raskaus oli meille ilouutinen, tuli se sitten mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta uskallan sanoa että olen kiitollinen siitä etten ollut raskaana jouluna. Joulu ilman mätejä ja juustoja olisi ollut kyllä minulle hankalaa. Jouluruoista en muuten juuri välitä, mutta mädit ja juustot tekevät mun joulun. 

Mulla ei ole ollut mitään yhtä tiettyä kiellettyä asiaa, jota ilman olisi ollut vaikeinta. Jos joku pitäisi sanoa niin ehkä sushi, sitä tekee mieli usein, mutta tiedän että pian sitä taas saa. Tai sitten just ne juustot. Illanistujaiset viinilasin ja juustojen äärellä...Ei niinkään se viini, vaan ne juustot. 

Ilman alkoholia on ollut oikein helppo olla. Ainoa alkoholijuoma jota olen kyllä ihan rehellisesti ikävöinyt, on mun lempidrinkki - viskikola. Ei sekään mitenkään alkoholin takia, vaan sen maun. Tästä kun olisikin saatavilla alkoholiton versio! (Vinkkaa jos tiedät että tällaista olisi olemassa ja mä oon vaan missannut sen!)

Toki raskaus on lyhyt vaihe elämästä ja helposti pystyy kieltäytymään näistä asioista, mutta se ei poista totuutta etteikö niitä tekisi välillä mieli. 

Tero on onneksi luvannut tuoda jo synnärille mulle sushia ja Pandan suklaalakut odottaa jo synnärikassissa! 

Voin kyllä hyvin kuvitella että molemmat näistä himoista unohtuu ihanassa vauvakuplassa. 

Sitten pari ei syötävää asiaa. Ensimmäisenä yöunet. Yöunet ilman vessassa ravaamisia ja Rennie-taukoja. 

No, näistä on varmasti turha haaveilla ihan hetkeen. Heräämisien syy vaan vaihtuu. ❤️

Toisena on mun rakas vihkisormus. Sitä ikävöin päivittäin. Mun sormet on raskausaikana turvonneet sen verran, että oli pakko vaihtaa väliaikaissormukseen loppu odotusajaksi. Tuolla se odottelee että pääsee takaisin mun vasempaan nimettömään. Ihan orpo olo ilman sitä.

Nämä jutut on pieniä, pinnallisia asioita joista voisin kieltäytyä tyttäremme tähden koska tahansa. Silti on jännä miten mieli usein haluaa juuri sitä mitä ei voi saada. 

Muutama päivä enää laskettuun aikaan.  Ota kaikki tarvitsemasi aika rakas lapsemme. Me odotamme sinua. ❤️

Raskausajan mieliteot

Multa on useasti kysytty että onko mulla ollut outoja mielitekoja raskausaikana. 

No kaikkihan lähti siitä grillimakkarasta. Siitä makkarasta jota oli pakko hakea iltamyöhään kaupasta, joka jäi sittemmin syömättä kun matkalla kaupasta kotiin keksinkin että mun on saatava lihapiirakka nakilla. Silloin mietin et mihinköhän nää mun mieliteot vielä yltyy, mutta kas kummaa, aika helpolla olen päässyt. 

Koko raskauden ajan mun suurin himo ja asia mitä ilman en herää, enkä tee mitään on hiilihapollinen lähdevesi. Tätä menee litratolkulla päivittäin. Eikä siis missään nimessä kylmänä, vaan huoneenlämpöisenä. Tero jos kysyy että mitä kaupasta tarvitsee tuoda, on vastaukseni aina sama: ”Sixpack, kiitos!”. Merkin on oltava S-ryhmän, Kotimaista. Onneksi ei mitään Pellegrinoa! Silloin lasku olisi ollut tästä vedenjuonnista reippaaati suurempi. Tämä veden lipittäminen on kyllä enemmän kuin hyvä tapa, josta aion pitää kiinni myös raskauden jälkeen.

Muut mieliteot ja himot on mennyt aika nopeasti ohi, kun sen saa tyydytettyä. Esimerkiksi Daim-patukka, tai oikeastaan kaikki Daimin muodot oli ostoslistan kärkisijoilla raskauden puolivälissä. Silloin ostin aina monta Daimia ja tuhosinkin ne suht tehokkaasti. Nyt kuitenkin kaapeissa on niitä edelleen, enkä syö niitä kuin kovimmassa makeannälässä. 

Kotiruoka on ollut yksi himoista joka nostaa päätään aina välillä, oikeastaan on tehnyt niin läpi raskauden. Siis hyvin perinteinen kotiruoka, ilman mitään hifistelyjä. 

Toki me tehdään päivittäin ruokaa kotona, mutta tällä tarkoitan nyt sellaista niin perus arjen kotiruokaa kuin vain voi olla, kikkailut sikseen. Jauhelihakastike ja spaghetti, lihapullat ja muusi, lasagne.... 

Välillä on tehnyt mieli ihan rehellistä perunaa. Perunaa ja voita muusattuna. Ja kylkeen iso lasillinen maitoa. Eikun potut kiehumaan ja ääntä kohti. 

Mä olen ollut aina aikamoinen sokerihiiri, mutta raskauden myötä on sekin muuttunut. Toki rakastan edelleen makeita herkkuja, mutta selkeästi hillitymmin. Se on toki enemmän kuin hyvä asia! Tämä voi olla osasyy siihen että painoni ei raskauden aikana noussut kuin vajaa viisi kiloa. 

Laskettuun aikaan ei ole enää edes kahta viikkoa ja aika malttamattomina täällä jo ollaan! Tule rakas kun aika on oikea. ❤️

Laskettuun aikaan enää kolme viikkoa!

Minä vuonna -87

Ajatella että mun laskettuun aikaan on alle kuukausi! Tarkemmin sanottuna päivälleen kolme viikkoa. Tää alkaa todella tuntumaan todelta kokoajan enemmän. Kieltämättä alkaa myös vähän pelottamaan. Ei äitiys tai ylipäätään meidän vanhemmuus vaan synnytys. Synnytyksessä eniten se, että onhan meidän lapsella kaikki hyvin. Haluan jo niin kovasti nähdä meidän tyttäremme ja päästä tutustumaan häneen. 

Tämä on varmasti aivan tervettä ja luonnollista pelkoa ja jännitystä, mutta mitä lähemmäs laskettu aika tulee, sitä enemmän mua jännittää. Välillä repeän itkukohtaukseen kun pelko iskee, ja kaikki synnytykseen liittyvä tuntuu niin ahdistavalta ja ”liian uudelta”. Miten siihen voi valmistautua, muuta kuin lukemalla ja kuuntelemalla neuvoja? Jokainen synnytys on omanlaisensa, mutta lohduttava tosiasia on se, että suurin osa niistä menee moitteettomasti. Luotan meidän hoitohenkilökuntaamme ja siihen että kaikki menee hyvin. 

Ja niinkuin sitä sanotaan, että raskausaika on vasta tämän huolen alkusoittoa. Tässä saa olla sitten huolissaan ja sydän syrjällään lopun ikää. Se on osa vanhemmuutta. 

Tää odotus tuntuu samalla niin pitkältä ajalta, vaikka toisaalta tuntuu että vastahan mä huomasin olevani raskaana. Ehkä ne on enemmänkin nämä viimeiset viikot kun olo on jo niin malttamaton ja jännittynyt. Nyt kun raskausviikko 37 pyörähti käyntiin, niin fiilis on lähinnä että ”tulis jo”. 

No, hän tulee sitten kun aika on oikea. ❤️

Olo on onneks edelleen aika bueno! Oon kyllä tässä asiassa todella onnekas. Mitä nyt kävelen vaappuen kuin ankka ja sohvalta nouseminen hetken istumisen jälkeen on varmasti aika koomisen näköistä. Toki sitä väsyy myös helpommin kuin normaalisti ja suht pienenkin rasituksen jälkeen harjoitussupistukset muistuttavat ottamaan iisisti, mutta se kuuluu asiaan. Ainoa mikä on ottanut lujaa pannuun on närästys. Joka yö kun kello lyö 5.30 herään aivan infernaaliseen närästykseen. Tuntuu kuin olisin liekeissä. Rennie on ystävä, joka onneksi auttaa. Muuten vointi on super ja sehän kelpaa mulle. 

Kotona ollaan laitettu jo hyvissä ajoin kaikki valmiiksi meidän tyttöä varten ja nyt viimeiseksi pakkasin vihdoin sairaalakassinkin! Hyvä mä! Ei mitään hajua mitä kaikkea sinne pakkasin, mutta toivottavasti kaiken oleellisen. 

Oon aivan superkiitollinen mun isosiskolle joka on neuvonut mua kaikessa, mitä kannattaa hankkia ja olla olemassa. Aika monta asiaa oli sellaisia mitä ei itselle olisi tullut mieleenkään hankkia! Nyt uskon ja luotan et meillä todella on lapsellemme kaikkea, mitä hän voikaan tarvita. Varmasti myös vähän päälle. 

Pian olet jo täällä pikkuinen. ❤️