’Vauvat itkee, kai sä sen tiesit?!?’

Ei ole missään nimessä klisee sanoa että vauva-aika menee ohi hujauksessa. En voi uskoa että meidän pieni tyttäremme on jo kahden kuukauden ikäinen! Siis kaksi kokonaista kuukautta on vain sujahtanut ohi! On ollut haikeaa laittaa jo nyt pieneksi jääneitä vaatteita sivuun. Tänään kävin jo ostamassa 2 koon vaippoja! Pieninkin koko vielä menee hetken, muttei kauaa. 

Kahdessa kuukaudessa olemme myös oppineet huomaamaan mitkä vaatteet ja tarvikkeet on ollut meille kaikista käytännöllisimpiä. Mitä olisi pitänyt olla enemmän, mitä vähemmän. 

Iso läjä vaatteita jäänee jopa käyttämättä. Surullista, mutta laitan ne eteenpäin niin ehkä niistä on jollekin toiselle iloa. 

Olemme päässeet tutustumaan mahtavaan uuteen ihmiseen, omaan tyttäreemme. Hänen kehitystään on ollut mahtava seurata. Olen kokoajan Kulta aika lapsuuden -kirja kädessä, täyttämässä sinne mitä kaikkea Frida nyt jo osaa ja oppii. Tuijottelen ja höpöttelen taukoamatta. Räpsin kuvia, niin kameralla kuin verkkokalvoillanikin. 

Yksi asia mikä jopa hieman yllätti meidät ja mistä olemme enemmän kuin iloisia on että Frida nukkuu öisin jo aika kivasti. Parhaimillaan jopa 6 tunnin jaksoja! Toki kaikki yöt ei ole hyväunisia, mutta suurin osa menee mukavasti. Vanhempiinsa tullut kun uni maistuu. En ollut edes osannut haaveilla että yöt menisi näin mukavasti jo nyt, Fridan ollessa näinkin nuori. 

Kaiken tämän ihanuuden keskellä on myös myönnettävä että välillä on rankkaa ja vaikeaa. Tuntuu että tämä on aihe mistä ’ei saisi puhua’. Uskallan ja haluan kuitenkin sanoa sen ääneen. Älkääkä tahallaan ymmärtäkö minua väärin. Minä kyllä rakastan tytärtämme enemmän kuin mitään ja teen kaikkeni ollakseni hyvä äiti hänelle. Silti joskus tuntuu vaikealta kun pikkunen huutaa ja huutaa ja huutaa etkä vain enää keksi konstia millä saisit hänet rauhoittumaan ja helpotettua hänen oloaan.  Olet yrittänyt kaikkesi, molemmat meistä on. Minä ja Tero ja toki myös itse Frida. Samalla olet huolesta sekaisin kun mietit että mikä toisella on hätänä kun huuto vaan jatkuu ja samalla myös hermot on pinnassa kun huuto saa tärykalvosi lähes repeämään. Itkettää, tekisi mieli itsekin huutaa. 

Eniten mua ärsyttää kuitenkin se että tää tosiaan tuntuu olevan aihe josta ei pitäisi puhua. Kun kerrot tästä jollekin, sua katsotaan vähättelevä hymy kasvoilla ja sanotaan että ’no vauvathan itkee, kai sinä sen tiesit’. Tai että ’äläs nyt, nauti siitä ajasta kun hän on pieni’. Niin nautinkin ja kyllä tiesin että vauvat itkee, mutta meidän tytär itkee välillä tosi paljon, pitkiä pätkiä ja usein. Päivittäin, tuntikausia. Eikä mikään auta. Mä haluan pystyä myöntämään että välillä on rankkaa. Välillä tekisi mieli juosta ulos ja huutaa kurkku suorana tyhjyyteen. Se ei todella poista rakkauttani lastamme kohtaan, päinvastoin. Mä menisin vaikka juosten kuuhun jos tietäisin että sillä voisin helpottaa vatsavaivaisen tyttäremme oloa. 

Kerran kerroin että tyttäremme oli raivonnut koko aamun ja olin aivan hukassa kun tuntui että kaiken mahdollisen olen jo kokeillut, eikä mikään tuntunut helpottavan. Vastaukseksi sain naureskelevan ’ei kai ton ikäinen lapsi vielä raivoa’ -kommentin. Olisi kai pitänyt vain sanoa että tervetuloa meille katsomaan ja kuuntelemaan, kyllä kaksikuinen voi raivota. 

Kun meiltä kysytään että miten meillä on mennyt ja menet vastaamaan rehellisesti että välillä on lohdutonta, kun pienellä on paljon masuvaivoja ja siitä johtuvaa itkuisuutta, huutoa, 

 venkoilua ja rauhattomuutta. Vastaanottaja on usein aivan tyrmistynyt. Ilmeestä pystyy lukemaan ettei hänen mielestään noin voi sanoa. Pitäisi vain hehkuttaa ja ilakoida. Mä olen aina ollut ihminen joka puhuu tunteistaan, niin niistä iloisista kuin ei niin iloisista. Miksi siis tekisin poikkeuksen siihen nyt? 

Toki on aina myös enemmän kuin nohevaa tulla kertomaan että ’odota vain niitä uhmaiän tai murrosiän raivoja ja huutoja’. Helpottaa tätä hetkeä ihan mielettömästi, kiitos. 

Mietin ja lohdutan usein itseäni sillä että tiedän että jotkut kamppailee vielä vaikeampien koliikkien kanssa. Meillä päiviin mahtuu kuitenkin iloisia ja rauhallisiakin hetkiä. Me naureskellaan, lauleskellaan, höpötellään, pusutellaan. Ja tietty nukutaan. Joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän.  Eli paljon muutakin kuin itketään ja hyssytellään. Tiedän että joissain kodeissa itketään ja huudetaan aamusta iltaan, kokoajan. Enkä varmasti menisi heitä kannustamaan ’vauvat itkee’ -kommentilla. Saisin varmaan turpiini. Haluan välittää tsempit kaikille jotka tuskailee näiden huolien kanssa. Ja pyydän, puhukaa aiheesta. Se on enemmän kuin ok myöntää ja kertoa että on raskasta ja välillä tuntuu että pää räjähtää eikä jaksa. 

Mikään mun elämässä ennen ei ole ollut samaan aikaan yhtä rankkaa sekä antoisaa kun äitiys. Mikään ei ole milloinkaan tuntunut tältä. Sydän on täynnä rakkautta ja iloa, mutta samalla olet huolesta soikeana kokoajan. Siis KO-KO-A-JAN. Itket kun lapsesi itkee, tunnet hänen tuskan ja surun. Naurat kun hän nauraa. Tsemppaat kun toinen tekee viisi päivää putkeen töitä että saisi kakattua. Halaat, silität, pusutat, paijaat ja rakastat loputtomasti. Itket kun mietit että miten paljon jotain voikin rakastaa. Siten mä kiteyttäisin äitiyden. 

Tiedän että Fridan masuvaivat helpottavat varmasti pian. Me selviämme kyllä, sitä en epäile. Välillä tulee hankalia hetkiä kun tuntee itsensä voimattomaksi. Meidän kotona sille voimattomuuden tunteelle annetaan tilaa ja ymmärrystä. Sitä ei pidetä valittamisena, vaan silkkana inhimillisyytenä. Silloin toinen tulee ja jatkaa. Vapauttaa toisen hetkeksi ja kun tilanne rauhoittuu käydään fiilikset yhdessä läpi. Tiedämme että toisillemme uskallamme avata kaikki tunteemme ja tuntemuksemme. Ei ole noloa myöntää että on väsynyt ja olo on tyhjä. 

Mä tiedän että mä olen hyvä äiti. Teen kaikkeni sen eteen että olen. Mulla on loistava malli äitiydelle mun omasta äidistä. Yksi hyvän äidin merkeistä on näyttää tunteensa, niin hyvät kuin huonotkin ja opettaa lapselleen sama. Tunteitaan ei pidä peittää tai piilotella. 

Tässä postauksessa kerroin ja näytin tunteeni. Älkäähän tuomitko. 

Aikamatka 90-luvulle

Tiedättekö tunteen kun jonkin esineen ansiosta voit päästä ajassa vuosikymmeniä taaksepäin? Muistaa jonkin hetken. Tuntea sormenpäissäsi tismalleen miltä jokin esine tuntui. Miltä se kuulosti ja tuoksui? 

Minulle käy niin aika usein. Olen aina pitänyt kauniista asioista ja vaikken viihdykään tavarapaljoudessa, niin ei minusta minimalistiakaan saisi! 

Jokin aika sitten jokin pieni kolina-ääni vei minut mennessään jonnekin 90-luvun alkuun. Isovanhempieni olohuoneen viidakon eläinten kuvilla kirjaillulle silkkimatolle, missä mummolassa käydessämme leikimme leikkejämme. Yksi lempileluistani mummolassa ei virallisesti ollut lelu, vaan kirjahyllyssä asusteleva koriste, siilifiguuri. Ihan oikeasti se oli tuhkakuppi, vaikka kyseistä yksilöä ei ikinä siihen tarkoitukseen oltukaan käytetty. Mummi antoi meidän leikkiä sillä. Muistan kuinka kuudesta osasta koostuva siili sai leikeissämme aina poikasia ja hoiti niitä. Muistan hyvin miltä tuo metallinen siili tuoksui, tai lähinnä miltä sormeni tuoksuivat leikkien jälkeen kun metallin haju oli niihin tarttunut. 

Muistan miltä mummolan matto tuntui jalkojen alla ja kuinka hyvin siinä olevat reunakuviot toimivat siilin kulkureitteinä. Niin lämmin, aito ja rakas muisto.

Tämän aikamatkan jälkeen mietin mistä saisin kotiimme samanlaisen siilin. Minulle tuli vahva tunne että sellainen kuuluisi asua kotonamme. Kysyin äidiltäni että muistaisiko hän mistä siili oli hankittu tai olisiko se jossain vielä tallessa. Hän muisti siilin myös oikein hyvin, muttei tiennyt mihin se oli joutunut. Äiti muisteli että vaarimme olisi ostanut sen työmatkaltaan Saksasta. Jatkoin etsintöjä Googlesta. Kyllähän jostain sellainen pitää löytyä! Pitkän selailun jälkeen oikeanlainen siili osui kohdalle. Löysin suunnittelijan nimen ja löysin myytäviä kappaleita Amazonista ja Etsystä. Myynnissä olleet kappaleet oli aika kovissa hinnoissa kun laski toimituskulut myyntihinnan päälle. Laitoin tori.fi:hin hakuvahdin päälle ja eikä aikaakaan kun sieltä tuli ilmoitus että joku myy ihan samanlaista siiliä Heinolassa! Hintakaan ei päätä huimannut. Oitis laitoin myyjälle viestiä ja ostin sen. Meinasin haljeta materiaalionnellisuudesta kun hain sen postista. Olin jo päättänyt että siili pääsee kunniapaikalle TV-tasolle, mistä näen sen helposti. 

Mistä sen tietää jos jonakin päivänä meidän lapsenlapset leikkivät sillä ja luovat itselleen samankaltaisia muistoja. 

Joku voisi nyt sanoa että en tarvitse tavaraa palatakseni muistoissani taaksepäin. Se on totta, mutta väitän että tähän muistoon palaan nyt useammin kun tuo ihana siilifiguuri muistuttaa minua siitä. 

Vain hullut asuu Kallios?

Niin paljon kun rakastankin Kallion kaupunginosaa, enkä mielelläni ikinä täältä muuttaisi pois, niin kyllä täällä välillä joutuu puremaan hammasta kun kommunikoi joidenkin muiden paikallisten kanssa. Toisena hetkenä voitkin huomata kuinka ihania ihmisiä tässä kaupunginosassa asuukaan. Listasin tähän postaukseen muutaman mieleenpainuvan kohtaamisen rakkaiden kalliolaisten kanssa. Täytyy toki muistaa että vastaavia tapauksia tapahtuu muuallakin, mutta Kalliossa ne vähän niinkuin kuuluu asiaan... Jos et ole samaa mieltä, sua kehotetaan muiden kalliolaisten toimesta muuttamaan maalle. 

Kerran kassajonossa oli minua ennen mies joka yritti haalia kokoon kolikoista riittävää summa ostoksiaan varten. Häneltä puuttui vajaa pari euroa, joten ajattelin olla reilu ja sanoin kassalle että voin maksaa puuttuvan osan herran ostoksista. Kiitoksen ja hymyn sijaan miehen vastaus oli: ”voitsä ostaa mulle viel röökiä?"

Kiitollisuus oli aika kaukana tästä hetkestä. No, ette varmaan ylläty, mutta en ostanut herralle tupakkaa. Hän pakkasi ostoksensa ja lähti. Myyjä kyllä kiitti minua. 

Rööki on kovaa valuuttaa täällä kulmilla, eikä ihme kun miettii kuinka kallista tupakka nykyään on. Pummimiselta ei välty kukaan. Hauskinta toki on se kun vastaat että ei ole tupakkaa mitä antaa, voi vastaus olla: ”Haista sinä h**ra v**tu, mä hakkaan sut!” Piristävää eikö? Kerran jos toisenkin olen laittanut vipinää kinttuihin ja toivonut ettei uhkaus käy toteen. 

Aina välillä kun viikonloppu-iltaisin lähtee kävelylle, tuntuu kuin olisin seuraamassa Walking Dead-sarjan kuvauksia. On sen näköistä kulkijaa, tahmeaa askelta, narisevaa örinää ja verta naamassa tai vaatteissa, varsinkin tuolla baarien tuntumassa. Tämäkin toki on tuttua myös muualla, ei vain täällä Kalliossa. 

Kerran iltalenkillä viereeni käveli mies ja alkoi kyselemään että mihin olen menossa. Kerroin että suuntaan kotiin päin. Hän sitten jatkoi kyselyjään ja kysyi että voiko hän tulla kanssani kotiin. Kuittasin että hän voisi kysyä aviomieheni mielipidettä asiaan, että hän käveleekin juuri sopivasti tuossa meidän takanamme. Harvoin näkee että joku luikkii paikalta pois niin vikkelästi. Sanaakaan sanomatta. 

Muuan keskiviikkona olin tulossa töistä kotiin ja spåramatkalla kuuntelin musiikkia. Kappaleena oli herkkä ja tunnelmallinen Dire Straits-yhtyeen Brothers in Arms ja olin täysin uppoutunut kappaleeseen kun joku kanssamatkustaja toi päänsä korvani viereen ja röyhtäisi pitkän ja haisevan röyhtäyksen. Nami. Sen jälkeen hän huutaa kuskille että ”voitsä avaa ovet, tulee oksennus just”.  Vastamelukuulokkeiden hankintapäätös tapahtui tällä reissulla.

Toisena päivänä hyppäsin spårasta ulos ja ilmassa leijui tuhti kakan haju. Ensi olettamukseni oli että joku putki on taas jälleen posahtanut Hämeentien rempan ansiosta, mutta olin väärässä. Siinä suoraan pysäkin edessä oli nainen hädillään, sillä itsellään. No, hätä ei lue lakia. 

Ei ole tavatonta että lähellä sijaitsevan Pelastusarmeijan asuntolasta heitetään ikkunasta roskapussit kadulle. Lokit tietysti pitävät huolta siitä että roskapussit revitään auki ja noukitaan ympäriinsä. Ehkä ”paras” oli se kun kadulle oli heitetty vessanroskis. Veriset kuukautissiteet pitkin katuja ei ollut kovin kaunis näky. Kyllä, luit oikein. Näköjään kaikilla ei ole hirveästi kiinnostusta saatika arvostusta muita kohtaan. 

Onneksi täällä on paljon myös niin ihania ihmisiä! Niin naapureina kuin muutenkin.

Olemme tutustuneet moniin ihmisiin koiriemme myötä. Aamulenkin reitin varrella on Pelastusarmeijan leipäjono, jonka työntekijät odottavat että pysähdymme sinne aamurapsutuksille. Työntekijät kertovat usein kuinka heidän jokaisen päivän kohokohta on se kun tulemme heitä moikkaamaan. Niin se on myös meille. 

Myös muista koiranomistajista on tullut ihan kavereita. Vaihdetaan kuulumiset ja osa lenkeistä taittuu samaa matkaa. 

Kalliossa voit olla myös varma siitä että informaatio kulkee, jos on jotain mistä kaikkien pitäisi tietää. Facebookin Kallio -ryhmä on tästä loistava esimerkki, mutta kadullakin ohikulkija saattaa kertoa että läheiseen puistoon ei ehkä just nyt kannata mennä kun sen on vallannut ah, niin ihanat kanadanhanhet. Varma voit myös olla että jos kulkureitillä on paljon vaikka lasinsiruja niin joku sinua niistä jo varoittaa etukäteen. Eikä mene kauaa niin joku meistä kalliolaisista on ne sirut kerännyt pois. Täällä harvemmin jäädään vain patsastelemaan että ”voi juku, nyt kyllä joku voi saada pipin jalkaansa jos JOKU ei siivoa noita pois.” Itse ainakin siivoan sirpaleet maasta jos niistä kulkureitilläni näen. 

Kallio Facebook-ryhmän lisäksi on tietysti alueen oma Kallio kierrättää- ryhmä, jossa on melkein 54 000 jäsentä! Kauppa käy sujuvasti ja nopeasti. Kierrätys kunniaan! 

Meillä on myös supermukavia naapureita! Täällä tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset. Heti muuttopäivänä tutustuimme silloiseen seinänaapuriin, joka halusi kysyä että eihän meitä haittaa hänen saksofonin soitanta. Ihana vanha herra! Lisäksi taitava muusikko.

Alakerrassa asuu aivan mahtava mies, joka aina häneen törmätessään toivottaa meidät tervetulleeksi kotiin ja kertoo kuinka hänellä ei ikinä eläessään ole ollut niin mukavia naapureita kuin minä ja Tero. Tämän saman voisin sanoa hänelle. Hän on joka päivä niin iloinen ja hymyilevä, se tarttuu! 

Naapurit saattaa myös käydä ovella kysymässä onko lainata vaikka sokeria ja parin päivän päästä kiitokseksi tuoda suklaalevyn. Ei mulla kyllä muualla asuessani ole osunut tällaisia naapureita kohdalle. 

Lisäksi meidän lähikaupan myyjä on maailman mahtavin tyyppi. Hän saa minut hyvälle tuulelle joka päivä. Tuntuu kuin hän olisi aina töissä, mutta hän ei ikinä näytä siltä että hän olisi väsynyt tai huonolla tuulella. Pienen pieni, valikoimaltaan hieman kökkö Alepa pitää minua asiakkaanaan tämän myyjän ansiosta.

Kallion lukemattomilla terasseilla istuu keväästä myöhään syksyyn paljon ihmisiä joista monet ovat kovin eläinrakkaita ja haluavat moikata ohikulkevia koiria. Siten me usein jäämme suustamme kiinni täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Onneksi koiramme ovat aina olleet niin ihanan sosiaalisia ja ennakkoluulottomia että terasseilla moikkailu sujuu helposti. Kallion kundeja. ❤️ 

Saa nähdä kauan me vielä asumme täällä kulmilla, nyt kun perheemme on kasvanut. Jossain vaiheessa tarvitsemme kuitenkin lisää neliöitä ja täältä päin on todella vaikea löytää kovin paljon isompia asuntoja. Pidämme yhä kuitenkin kiinni siitä haaveesta että sellainen asunto löytyisi, viihdymme täällä kulmilla enemmän kuin hyvin.

Vaikka tänne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa, korvaan röyhtäisijää ja pysäkille kakkaajaa, niin prosentit menee kuitenkin selkeästi ’hyvisten’ puolelle. Tämä kaupunginosa on aina täynnä elämää, väriä ja ääntä! Rakastan sitä! 

Ensimmäiset kolme viikkoa vauvakuplassa

En aloita kertomalla synnytyskertomusta, sen haluan pitää itselläni. Sen toki voin kertoa että kaikki meni hyvin ja synnytys sai minut katsomaan jokaista äitiä vielä suuremmalla kunnioituksella. Ei nimittäin helppo homma. 

Meidän esikoisen syntymästä on nyt kolme viikkoa. Olemme tutustuneet uuteen perheenjäseneemme ja ihmetelleet uutta elämää. Kaikki on mennyt tosi kivasti. Onhan tämä tietysti ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa ja uuden opettelua. Välillä pienoinen huutaa lujaa ja välillä meidän päälle puklataan kaaressa, mutta sitähän se on. Vauva-arki. (Koomista että autocorrect yritti korjata sitä vaiva-arki sanaksi.)

Kun vauva huutaa, oma olo on lohduton. Kun olet kokeillut kaikki konstit mitä vain äitinä keksit, eikä mikään auta. Meidän pikkuisella on aika paljon vatsanpuruja ja niistä yleensä huuto johtuukin. Tuntuu turhauttavalta kun et voi auttaa häntä, omaa lastasi. Tärkeintä on olla läsnä ja tukena. 

Omat hormonit tekee työtään ja saavat minut puhkeamaan kyyneliin milloin mistäkin. Muistankin anoppini sanoneen, kun itkeskelin raskausaikana jos vaikka mille, että odotapa vain synnytyksen jälkeistä aikaa. Silloin vasta itketäänkin. Hän oli oikeassa.

Siinä sitten säestät lapsesi itkua omallasi. 

Hankalinta on ehkä ollut oppia luottamaan itseensä. Siihen että mä osaan kyllä. Siihen että me vanhempina tiedetään kyllä parhaiten, mikä meidän lapsellemme toimii ja mikä ei. Jo raskausaikana opin huomaamaan että maailma on täpötäynnä ehdottomalta kuulostavia ohjeistuksia, joita tulee noudattaa, muuten et ole äiti etkä mikään. Tietysti näiden ohjeistuksien välillä on suuria eroja ja ristiriitoja, jolloin tuore vanhempi on kyllä enemmän kuin hukassa mitä ”sääntöjä” tulee noudattaa. Siitä sitten alkaa se itsensä soimaamisen kierre. Jonkun ohjeistuksen mukaan toimit väärin, teetpä sitten mitä hyvänsä. Jonkun mukaan keität tutteja väärin tai liian kauan. Toisen mukaan taas liian vähän aikaa. Toisen mukaan pumpattu äidinmaito säilyy huoneenlämmössä koko päivän, kun taas toisen mukaan se pilaantuu kahdessa tunnissa. 

Parasta on vain muistuttaa itseään kokoajan siitä että hän on meidän lapsi, me teemme aina päätökset sen mukaan mikä on hänelle paras. Ja käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Kuuntelemme enemmän kuin mielellämme neuvoja ammattilaisilta, kokeilemme mikä toimii meillä parhaiten, mutta yritämme unohtaa ehdottomuuden, että olisi vain yksi ainoa tapa toimia. Ihan vain koska neuvolasta niin sanottiin. Jos se ei toimi meillä, se ei toimi. Se ei tee meistä huonoja vanhempia, päinvastoin. 

Jo synnärillä sain melkein näpeilleni siitä että silitin lapseni selkää imettäessäni. Kuulemma häiritsen lapsen keskittymistä ruokailuun. Silloin vielä ”tottelin” ja ajattelin että näin sen on kai sitten oltava, vaikka se oudolta kuulostikin. Kotiuduttuamme jatkoin silittelyä. Pikkuisemme näyttää nauttivan siitä ja ruoka maistuu kyllä oikein hyvin silityksistä huolimatta. Mutta jonkun oppikirjan mukaan toimin täten väärin. Olkoon se sitten niin. 

Täytyy myöntää että tämä oma epävarmuus näin uuden ja tärkeän asian äärellä hämmästytti minua kovasti. En ollut odottanut näin käyvän. Haluan ajatella tämän kasvun paikkana. Minä kasvan ja opettelen vanhemmuutta. Elämäni tärkeintä tehtävää. Pitää olla itsellenikin armollinen. Tyttärellemme kaikki on nyt uutta, niin myös meille vanhemmille.

Meidän pieni neiti on niin kaunis ja suloinen, ettemme voi olla tuijottelematta häntä kokoaika. Mietin usein että miten meistä voikaan syntyä jotain niin kaunista. Hän on täydellinen. 

Olemme hänestä niin kiitollisia. 🙏🏻

Mietteitä mahasta

Kun huomasin olevani raskaana mieleeni juolahti monenmoisia kysymyksiä. Osa niistä kysymyksistä koski sitä että kuinka paljon kehoni tulee muuttumaan? Osaanko olla sinut muuttuvan vartaloni kanssa? Nouseeko paino paljon? Tuleeko itsetuntoni rämpimään pohjamudissa muuttuvan kehoni takia?

Tietysti tiesin että osaan ajatella asiassa sitä mikä on tärkeintä, lastamme. Pääasia että hän pääsee kehittymään turvassa ja saa kaiken tarvitsemansa tilan kehostani. 

Oli niin ihana huomata kehoni jokainen muutos, ne aiheuttaneet stressiä nimeksikään. Ensimmäisenä kasvoi rinnat. Ei haittaa. Sitten yhtenä aamuna huomasin että minullahan on tullut raskausvatsa! Ihan kuin joku olisi yön aikana painanut nappia ”maha esiin”. Nautin siitä hetkestä! Nyt vihdoin näkyi että olen raskaana! 

Tyttäremme kasvoi tasaisesti, niin myös vatsani. Siinä samalla myös itsetuntoni. Nautin pyöreästä mahastani, siitä miten sen kanssa voin pukeutua ja kuinka ylpeydellä ja ilolla sitä saa kantaa. 

Itsevarmuuteni oman kehoni kanssa ei ole aina ollut huipussaan, mutta raskauden myötä se on puhjennut kukkaan! Tästä fiiliksestä haluan pitää kiinni. 

Kun minulla on hyvä fiilis itseni kanssa, se välittyy myös lapseemme ja hän oppii arvostamaan omaa itseään ja omaa kehoaan. Nämä on tärkeitä asioita. 

En halua, enkä aio olla se äiti, joka lapsensa edessä tuskailee omaa epätäydellisyyttään. Lapsi on kuin pesusieni, joka imee kaiken tällaisen negatiivisen omakuvan tutkiskelun heti itseensä ja pitää sitä normaalina. ”Ehkä minäkään en kelpaa tällaisena kuin olen.”

Haluan että hän oppii terveän minäkuvan. Hän kelpaa, minä kelpaan, me kaikki kelpaamme.

On mielenkiintoista nähdä tulenko ikävöimään raskauskroppaani. En varmasti niinkään tätä raskainta vaihetta kun moneen paikkaan jo kolottaa, eikä jaksaminen ole samanlaista. Lähinnä siis tätä ulkomuotoa, pyöreyttä, pehmeyttä ja naisellisuutta. Voi olla. 

Seuraavaksi on kuitenkin aika olla armollinen omalle keholleen ja antaa sille aikaa palautua raskaudesta ja tulevasta synnytyksestä.