Mitä olen ikävöinyt raskausaikana?

Kaikki tietää että raskaana ollessa on kilometrin pituinen kieltolista, mitä ei suuhunsa saa laittaa. On hyvin henkilökohtaista kuinka tarkkaan näitä suosituksia noudattaa. Itse menin suht tarkkaan ’by the book’, mutta sitten oli niitä hups-hetkiä, etten edes tajunnut syöväni jotain kiellettyä. Kotona, normaalin arjen keskellä muistin kyllä hyvin mitä saa ja mitä ei saa syödä, mutta sitten vaikka kylässä tai lomalla unohdin nämä muutaman kerran. Kesälomalla mökillä napsin karkkikiposta kaikki lakut ja sitten vielä iltapalalla kruunasin leipäni meetvurstilla. Enkä tajunnut tätä vasta kuin seuraavana aamuna. Mulla tuli kamala morkkis tästä, mutta onneks neuvolatäti antoi synninpäästön seuraavalla käynnillä. 

Raskaus oli meille ilouutinen, tuli se sitten mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta uskallan sanoa että olen kiitollinen siitä etten ollut raskaana jouluna. Joulu ilman mätejä ja juustoja olisi ollut kyllä minulle hankalaa. Jouluruoista en muuten juuri välitä, mutta mädit ja juustot tekevät mun joulun. 

Mulla ei ole ollut mitään yhtä tiettyä kiellettyä asiaa, jota ilman olisi ollut vaikeinta. Jos joku pitäisi sanoa niin ehkä sushi, sitä tekee mieli usein, mutta tiedän että pian sitä taas saa. Tai sitten just ne juustot. Illanistujaiset viinilasin ja juustojen äärellä...Ei niinkään se viini, vaan ne juustot. 

Ilman alkoholia on ollut oikein helppo olla. Ainoa alkoholijuoma jota olen kyllä ihan rehellisesti ikävöinyt, on mun lempidrinkki - viskikola. Ei sekään mitenkään alkoholin takia, vaan sen maun. Tästä kun olisikin saatavilla alkoholiton versio! (Vinkkaa jos tiedät että tällaista olisi olemassa ja mä oon vaan missannut sen!)

Toki raskaus on lyhyt vaihe elämästä ja helposti pystyy kieltäytymään näistä asioista, mutta se ei poista totuutta etteikö niitä tekisi välillä mieli. 

Tero on onneksi luvannut tuoda jo synnärille mulle sushia ja Pandan suklaalakut odottaa jo synnärikassissa! 

Voin kyllä hyvin kuvitella että molemmat näistä himoista unohtuu ihanassa vauvakuplassa. 

Sitten pari ei syötävää asiaa. Ensimmäisenä yöunet. Yöunet ilman vessassa ravaamisia ja Rennie-taukoja. 

No, näistä on varmasti turha haaveilla ihan hetkeen. Heräämisien syy vaan vaihtuu. ❤️

Toisena on mun rakas vihkisormus. Sitä ikävöin päivittäin. Mun sormet on raskausaikana turvonneet sen verran, että oli pakko vaihtaa väliaikaissormukseen loppu odotusajaksi. Tuolla se odottelee että pääsee takaisin mun vasempaan nimettömään. Ihan orpo olo ilman sitä.

Nämä jutut on pieniä, pinnallisia asioita joista voisin kieltäytyä tyttäremme tähden koska tahansa. Silti on jännä miten mieli usein haluaa juuri sitä mitä ei voi saada. 

Muutama päivä enää laskettuun aikaan.  Ota kaikki tarvitsemasi aika rakas lapsemme. Me odotamme sinua. ❤️

Raskausajan mieliteot

Multa on useasti kysytty että onko mulla ollut outoja mielitekoja raskausaikana. 

No kaikkihan lähti siitä grillimakkarasta. Siitä makkarasta jota oli pakko hakea iltamyöhään kaupasta, joka jäi sittemmin syömättä kun matkalla kaupasta kotiin keksinkin että mun on saatava lihapiirakka nakilla. Silloin mietin et mihinköhän nää mun mieliteot vielä yltyy, mutta kas kummaa, aika helpolla olen päässyt. 

Koko raskauden ajan mun suurin himo ja asia mitä ilman en herää, enkä tee mitään on hiilihapollinen lähdevesi. Tätä menee litratolkulla päivittäin. Eikä siis missään nimessä kylmänä, vaan huoneenlämpöisenä. Tero jos kysyy että mitä kaupasta tarvitsee tuoda, on vastaukseni aina sama: ”Sixpack, kiitos!”. Merkin on oltava S-ryhmän, Kotimaista. Onneksi ei mitään Pellegrinoa! Silloin lasku olisi ollut tästä vedenjuonnista reippaaati suurempi. Tämä veden lipittäminen on kyllä enemmän kuin hyvä tapa, josta aion pitää kiinni myös raskauden jälkeen.

Muut mieliteot ja himot on mennyt aika nopeasti ohi, kun sen saa tyydytettyä. Esimerkiksi Daim-patukka, tai oikeastaan kaikki Daimin muodot oli ostoslistan kärkisijoilla raskauden puolivälissä. Silloin ostin aina monta Daimia ja tuhosinkin ne suht tehokkaasti. Nyt kuitenkin kaapeissa on niitä edelleen, enkä syö niitä kuin kovimmassa makeannälässä. 

Kotiruoka on ollut yksi himoista joka nostaa päätään aina välillä, oikeastaan on tehnyt niin läpi raskauden. Siis hyvin perinteinen kotiruoka, ilman mitään hifistelyjä. 

Toki me tehdään päivittäin ruokaa kotona, mutta tällä tarkoitan nyt sellaista niin perus arjen kotiruokaa kuin vain voi olla, kikkailut sikseen. Jauhelihakastike ja spaghetti, lihapullat ja muusi, lasagne.... 

Välillä on tehnyt mieli ihan rehellistä perunaa. Perunaa ja voita muusattuna. Ja kylkeen iso lasillinen maitoa. Eikun potut kiehumaan ja ääntä kohti. 

Mä olen ollut aina aikamoinen sokerihiiri, mutta raskauden myötä on sekin muuttunut. Toki rakastan edelleen makeita herkkuja, mutta selkeästi hillitymmin. Se on toki enemmän kuin hyvä asia! Tämä voi olla osasyy siihen että painoni ei raskauden aikana noussut kuin vajaa viisi kiloa. 

Laskettuun aikaan ei ole enää edes kahta viikkoa ja aika malttamattomina täällä jo ollaan! Tule rakas kun aika on oikea. ❤️

Laskettuun aikaan enää kolme viikkoa!

Minä vuonna -87

Ajatella että mun laskettuun aikaan on alle kuukausi! Tarkemmin sanottuna päivälleen kolme viikkoa. Tää alkaa todella tuntumaan todelta kokoajan enemmän. Kieltämättä alkaa myös vähän pelottamaan. Ei äitiys tai ylipäätään meidän vanhemmuus vaan synnytys. Synnytyksessä eniten se, että onhan meidän lapsella kaikki hyvin. Haluan jo niin kovasti nähdä meidän tyttäremme ja päästä tutustumaan häneen. 

Tämä on varmasti aivan tervettä ja luonnollista pelkoa ja jännitystä, mutta mitä lähemmäs laskettu aika tulee, sitä enemmän mua jännittää. Välillä repeän itkukohtaukseen kun pelko iskee, ja kaikki synnytykseen liittyvä tuntuu niin ahdistavalta ja ”liian uudelta”. Miten siihen voi valmistautua, muuta kuin lukemalla ja kuuntelemalla neuvoja? Jokainen synnytys on omanlaisensa, mutta lohduttava tosiasia on se, että suurin osa niistä menee moitteettomasti. Luotan meidän hoitohenkilökuntaamme ja siihen että kaikki menee hyvin. 

Ja niinkuin sitä sanotaan, että raskausaika on vasta tämän huolen alkusoittoa. Tässä saa olla sitten huolissaan ja sydän syrjällään lopun ikää. Se on osa vanhemmuutta. 

Tää odotus tuntuu samalla niin pitkältä ajalta, vaikka toisaalta tuntuu että vastahan mä huomasin olevani raskaana. Ehkä ne on enemmänkin nämä viimeiset viikot kun olo on jo niin malttamaton ja jännittynyt. Nyt kun raskausviikko 37 pyörähti käyntiin, niin fiilis on lähinnä että ”tulis jo”. 

No, hän tulee sitten kun aika on oikea. ❤️

Olo on onneks edelleen aika bueno! Oon kyllä tässä asiassa todella onnekas. Mitä nyt kävelen vaappuen kuin ankka ja sohvalta nouseminen hetken istumisen jälkeen on varmasti aika koomisen näköistä. Toki sitä väsyy myös helpommin kuin normaalisti ja suht pienenkin rasituksen jälkeen harjoitussupistukset muistuttavat ottamaan iisisti, mutta se kuuluu asiaan. Ainoa mikä on ottanut lujaa pannuun on närästys. Joka yö kun kello lyö 5.30 herään aivan infernaaliseen närästykseen. Tuntuu kuin olisin liekeissä. Rennie on ystävä, joka onneksi auttaa. Muuten vointi on super ja sehän kelpaa mulle. 

Kotona ollaan laitettu jo hyvissä ajoin kaikki valmiiksi meidän tyttöä varten ja nyt viimeiseksi pakkasin vihdoin sairaalakassinkin! Hyvä mä! Ei mitään hajua mitä kaikkea sinne pakkasin, mutta toivottavasti kaiken oleellisen. 

Oon aivan superkiitollinen mun isosiskolle joka on neuvonut mua kaikessa, mitä kannattaa hankkia ja olla olemassa. Aika monta asiaa oli sellaisia mitä ei itselle olisi tullut mieleenkään hankkia! Nyt uskon ja luotan et meillä todella on lapsellemme kaikkea, mitä hän voikaan tarvita. Varmasti myös vähän päälle. 

Pian olet jo täällä pikkuinen. ❤️

RV32, miten meillä menee?

Hullua miten nää viikot vaan vierähtää! Justhan mä vasta tein raskaustestin ja nyt h-hetki kolkuttaa jo ovella. Onneks oon pysynyt suhteellisen hyvinvoivana ja pystyn vielä tekemään töitä ja puuhata kaikkea muutakin. Äitiysloman alkuun ei ole enää kuin kolme viikkoa ja mä todella toivon että tää hyvä fiilis ja jaksaminen jatkuu ihan sinne synnnytykseen saakka!

Niinkuin jo aiemmassa postauksessani sanoin että raskausaika on loistavaa aikaa oppia kuuntelemaan omaa kehoasi, niin sitä tää todella on. Väitän että se on yksi syy miksi oon jaksanut niin hyvin. Jos vapaapäivänä et jaksa tai pysty tekemään mitään muuta kuin lepäämään niin olet täysin oikeutettu tekemään niin. Jos et pysty lakkaamaan varpaankynsiäsi tai sitomaan kengännauhojasi - pyydä apua, se on täysin fine. Tai jos avun pyytäminen tuntuu mahdottomalta vetäse flipflopit jalkaan! 

Olen nimittäin huomannut myös sen, että tässä on kovasti menossa myös sellainen ”minä itse”- vaihe! Väkisin ähisen ja puhisen imurin varressa ja siirtelen raskaita huonekaluja, enkä pyydä apua. En ennen kuin on ihan välttämätön pakko. 

Tero auttaa mielellään kaikessa missä voi, ja ihmetteleekin että miksi en vain sano että tarvitsen apua tai etten jaksa. Mutta mun mielestä se on myös oman kehonsa kuuntelemista, että pyytää apua vasta kun tietää varmasti ettei siihen itse pysty. En asettaudu ”prinsessan rooliin” tikkuun pissaamisen jälkeen ja oleta että nyt minua palvellaan ja puolestani tehdään kaikki seuraavat 9 kuukautta. Silti mulle on ensiarvoisen tärkeää tietää että Tero on tässä mun tukena, mun vieressä ja auttaa kyllä kaikessa, pyytämättäkin. Toki onkin jo useita asioita missä Tero joutuu mua auttamaan. Aktiivisen päivän jälkeen en pääse sohvalta kovinkaan ketterästi ylös, niin kyllä mut saa sieltä ihan nostaa. Kotona mua ei päästetä kiipeämään ja kurottamaan kaappien ylähyllylle, vaikka kuinka sanoisin selviäväni siitä. Ainainen herrasmies toki kantaa myös painavat kauppakassit ja avaa ovet, olen sitten raskaana tai en. 

Näitä kehossa tapahtuvia muutoksia on mun mielestä niin mielenkiintoista seurailla ja analysoida. Miten naisen keho onkaan niin ihmeellinen, että se pystyy tällaiseen. Kasvattamaan toisen ihmisen sisällään. Ylimakeeta! En kestä kuinka ihanaa on tuntea oman lapsensa liikkeet vatsassa ja kommunikoida hänen kanssaan jo ennen kuin olemme edes kasvotusten nähneet. 

Välillä toki nää raskausajan hormonit ajaa mut hulluuden partaalle. Niin varmaan myös Teron. 😁 Sori rakas. 

Vajaan kahden kuukauden päästä meidän prinsessa on jo täällä. Kotona alkaa olemaan pikkuhiljaa kaikki valmiina häntä varten ja me olemme myös niin valmiita kuin vain voimme. Tervetuloa rakas tyttäremme! ❤️

(Kuvassa on rakkaan kummityttömme Hildan pienen pienet varpaat) 

Muuan tori.fi -kokemus

Positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen on tullut aika valmistella myös kotiamme uutta tulokasta varten. Olemme raivanneet kaappeja tyhjemmiksi ja laittaneet paljon tavaraa kierrätykseen. Yksi joka sai lähtöpassit oli iso lipasto, joka oli toimittanut liinavaatekaapin virkaa. 

Tori.fi laulamaan ja myynti-ilmoitus vetämään. Hinnan laitoimme todella matalaksi, jotta pääsisimme siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Kyselijöitä riitti. Lipasto varattiin ja kaupat sovittiin heti seuraavalle päivälle. 

No, odoteltuani hyvän tovin ostajaa paikalle laitoin hänelle viestiä. Ei vastausta. Pari hetkeä myöhemmin laitoin viestin että voi unohtaa koko homman. En jää odottelemaan koko päiväksi saapuisikohan hän paikalle vai ei. (Hän vastasi kolme päivää myöhemmin että on ollut kipeänä, eikä voinut tulla paikalle. Eikä näköjään pystynyt edes ilmoittamaan asiasta).

Laitoin seuraavalle ostajaehdokkaalle viestiä ja hän sanoi että nouto sopisi heti seuraavana päivänä. Sovimme kellonajan, lähetin osoitteen ja siirsimme lipaston eteiseen odottamaan. 

Seuraavana päivänä odotin ja odotin. Sovittu aika meni ja laitoin hänelle viestiä. Vastaukseksi sain viestin: ”Meillä vähän aikataulut reistailee, olen kyllä tulossa”. Vastasin että mielestäni olisi kohteliasta ilmoittaa myöhästymisestä eikä vain olettaa että toinen odottaa. Myös sanoin että seuraavan tunnin sisään lipasto on haettava tai laitan seuraavalle ostajalle viestiä. 

Vastaukseksi sain että hänen isänsä tulee hakemaan lipastoa, koska hän ei itse pääsekään paikalle. Kerroin hänelle uudemman kerran että lipastoa kannattaisi olla hakemassa kantoavun kanssa, koska minä en voi raskaana ollessa tuollaisia kantaa, lipasto ei mahdu hissiin, eikä Tero ollut kotona. Tyttö tokaisi että kyllä hänen isä sen saa kannettua.

No, aikaa kului lähes pari tuntia jonka jälkeen soi puhelin ettei mies löydä perille. Opastin hänet perille ja samalla työnsin lipaston rappukäytävään hänelle valmiiksi. Mies oli ystävällinen ja sanoi että kantaa lipaston kyllä itse jotenkin autoonsa. Hän tuli rappukäytävään ja kerroin hänelle että olen pettynyt hänen tyttärensä ”kaupankäyntiin”, että olin joutunut odottamaan tässä vaiheessa jo neljä tuntia että joku tulisi hakemaan lipastoa, eikä hän edes viitsi ilmoittaa viivästyksestä. Mies pahoitteli tyttärensä käytöstä. Hän alkoi tutkimaan lipastoa ja etsimään siitä vikoja.

No muita vikoja ei löytynyt, kuin ne joista olin jo myynti-ilmoituksessa maininnut. 

Pari pientä, lähes huomaamatonta naarmua. Ne oli kuvattuna ilmoituksessa ja vielä erikseen viestillä asiasta mainittu.

Sitten mies alkoi tinkaamaan. Hän ei kuulemma suostu maksamaan pyytämääni hintaa, koska tuote on virheellinen. 

Minä, joka harvemmin otan kierroksia, päätin että nyt riittää.

Avasin suuni ja se mitä sieltä tuli ulos kuulosti suunnilleen tältä:

”Mä olen tuhlannu vapaapäivästäni neljä tuntia, siis NELJÄ TUNTIA, siihen että sinun tyttäresi on pitänyt minua täällä löysässä hirressä ja lupaillut niitä näitä ja kaikki on mennyt päinvastoin mitä hän on luvannut. Olen jokaikisen pienen naarmun kuvannut ja tyttäresi, joka ei edes vaivautunut paikalle, on ollut täysin tietoinen näistä. Toisekseen lipastoa saa ostaa vielä Ikeasta viisinkertaiseen hintaan, jos niin haluaa. 

En tingi hinnasta penniäkään, mieleni tekisi ennemmin jo pyytää lisää menetetystä ajastani. Lisäksi minulla on 9 ihmistä jonossa, joista jollekin voin tämän hyvin myydä jos ei kelpaa.” 

Huh, samalla hieman äimistyin omaa hormonihuuruista vastaustani, mutta samalla olin itsestäni ylpeä. Sain asiani kuitenkin sanottua napakan rauhallisesti korottamatta ääntäni. Hyvä mä! Toisia ihmisiä ja heidän aikaansa tulee arvostaa! Tuollainen käytös saa mut raivostumaan. 

Mies pahoitteli ja sanoi että maksaa sovitun hinnan. Hän soitti kuitenkin ensin tyttärelleen varmistaakseen että hän oli tietoinen naarmuista. Tämän jälkeen mies maksoi ja lähti kantamaan lipastoa autoonsa. 

Jostain syystä mua jäi kaivelemaan nää kaupat sen verran että avasin tori.fi:n ja laitoin hakuun kyseisen lipaston. No siellähän se komeili, meidän lipasto, meidän makuuhuoneessa kuvatuilla kuvilla myynnissä yli kolminkertaiseen hintaan! 

Tämä linssiin viilaaja oli trokari, sen kaikessa merkityksessä. Ainoat kuvat mitä hän ei tietenkään liittänyt myynti-ilmoitukseensa oli kuvat naarmuista mitä minun ilmoituksessani oli. Myyntitekstissä hän kertoi lipaston olevan täysin virheetön ja uudenveroisessa kunnossa. Sappeni kiehui lähinnä siksi että hän käytti kuviani, olisi edes vaivautunut räpsäisemään omat kuvat niin en olisi voinut mitenkään tietää tai varmistua hänen huijauksesta. Eniten ärsytti se että olisimme halunneet että lipasto menisi halvalla hinnalla jollekin jolle halpa hinta olisi merkannut muuta kuin nettoamista. 

Tein tästä kauppiaasta ilmiannon tori.fi:lle. En tiedä jatkosta, mutta toivon että joskus tämä henkilö tajuaisi toimineensa asiattomasti. 

Jälkiviisaana olen miettinyt että olisi pitänyt vain suoraan sekoilun alussa sanoa että myyn lipaston seuraavana jonossa olevalle, mutta pääasia että se on nyt myyty.

Mä jotenkin niin odotan ja toivon ihmisiltä rehellisyyttä, toisten kunnioittamista ja ylipäätään käytöstapoja. Välillä joutuu pettymään ihmisiin. Ei voi muuta kuin niellä tämä asia ja omalla käytöksellään tehdä paremmin.