RV32, miten meillä menee?

Hullua miten nää viikot vaan vierähtää! Justhan mä vasta tein raskaustestin ja nyt h-hetki kolkuttaa jo ovella. Onneks oon pysynyt suhteellisen hyvinvoivana ja pystyn vielä tekemään töitä ja puuhata kaikkea muutakin. Äitiysloman alkuun ei ole enää kuin kolme viikkoa ja mä todella toivon että tää hyvä fiilis ja jaksaminen jatkuu ihan sinne synnnytykseen saakka!

Niinkuin jo aiemmassa postauksessani sanoin että raskausaika on loistavaa aikaa oppia kuuntelemaan omaa kehoasi, niin sitä tää todella on. Väitän että se on yksi syy miksi oon jaksanut niin hyvin. Jos vapaapäivänä et jaksa tai pysty tekemään mitään muuta kuin lepäämään niin olet täysin oikeutettu tekemään niin. Jos et pysty lakkaamaan varpaankynsiäsi tai sitomaan kengännauhojasi - pyydä apua, se on täysin fine. Tai jos avun pyytäminen tuntuu mahdottomalta vetäse flipflopit jalkaan! 

Olen nimittäin huomannut myös sen, että tässä on kovasti menossa myös sellainen ”minä itse”- vaihe! Väkisin ähisen ja puhisen imurin varressa ja siirtelen raskaita huonekaluja, enkä pyydä apua. En ennen kuin on ihan välttämätön pakko. 

Tero auttaa mielellään kaikessa missä voi, ja ihmetteleekin että miksi en vain sano että tarvitsen apua tai etten jaksa. Mutta mun mielestä se on myös oman kehonsa kuuntelemista, että pyytää apua vasta kun tietää varmasti ettei siihen itse pysty. En asettaudu ”prinsessan rooliin” tikkuun pissaamisen jälkeen ja oleta että nyt minua palvellaan ja puolestani tehdään kaikki seuraavat 9 kuukautta. Silti mulle on ensiarvoisen tärkeää tietää että Tero on tässä mun tukena, mun vieressä ja auttaa kyllä kaikessa, pyytämättäkin. Toki onkin jo useita asioita missä Tero joutuu mua auttamaan. Aktiivisen päivän jälkeen en pääse sohvalta kovinkaan ketterästi ylös, niin kyllä mut saa sieltä ihan nostaa. Kotona mua ei päästetä kiipeämään ja kurottamaan kaappien ylähyllylle, vaikka kuinka sanoisin selviäväni siitä. Ainainen herrasmies toki kantaa myös painavat kauppakassit ja avaa ovet, olen sitten raskaana tai en. 

Näitä kehossa tapahtuvia muutoksia on mun mielestä niin mielenkiintoista seurailla ja analysoida. Miten naisen keho onkaan niin ihmeellinen, että se pystyy tällaiseen. Kasvattamaan toisen ihmisen sisällään. Ylimakeeta! En kestä kuinka ihanaa on tuntea oman lapsensa liikkeet vatsassa ja kommunikoida hänen kanssaan jo ennen kuin olemme edes kasvotusten nähneet. 

Välillä toki nää raskausajan hormonit ajaa mut hulluuden partaalle. Niin varmaan myös Teron. 😁 Sori rakas. 

Vajaan kahden kuukauden päästä meidän prinsessa on jo täällä. Kotona alkaa olemaan pikkuhiljaa kaikki valmiina häntä varten ja me olemme myös niin valmiita kuin vain voimme. Tervetuloa rakas tyttäremme! ❤️

(Kuvassa on rakkaan kummityttömme Hildan pienen pienet varpaat) 

Muuan tori.fi -kokemus

Positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen on tullut aika valmistella myös kotiamme uutta tulokasta varten. Olemme raivanneet kaappeja tyhjemmiksi ja laittaneet paljon tavaraa kierrätykseen. Yksi joka sai lähtöpassit oli iso lipasto, joka oli toimittanut liinavaatekaapin virkaa. 

Tori.fi laulamaan ja myynti-ilmoitus vetämään. Hinnan laitoimme todella matalaksi, jotta pääsisimme siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Kyselijöitä riitti. Lipasto varattiin ja kaupat sovittiin heti seuraavalle päivälle. 

No, odoteltuani hyvän tovin ostajaa paikalle laitoin hänelle viestiä. Ei vastausta. Pari hetkeä myöhemmin laitoin viestin että voi unohtaa koko homman. En jää odottelemaan koko päiväksi saapuisikohan hän paikalle vai ei. (Hän vastasi kolme päivää myöhemmin että on ollut kipeänä, eikä voinut tulla paikalle. Eikä näköjään pystynyt edes ilmoittamaan asiasta).

Laitoin seuraavalle ostajaehdokkaalle viestiä ja hän sanoi että nouto sopisi heti seuraavana päivänä. Sovimme kellonajan, lähetin osoitteen ja siirsimme lipaston eteiseen odottamaan. 

Seuraavana päivänä odotin ja odotin. Sovittu aika meni ja laitoin hänelle viestiä. Vastaukseksi sain viestin: ”Meillä vähän aikataulut reistailee, olen kyllä tulossa”. Vastasin että mielestäni olisi kohteliasta ilmoittaa myöhästymisestä eikä vain olettaa että toinen odottaa. Myös sanoin että seuraavan tunnin sisään lipasto on haettava tai laitan seuraavalle ostajalle viestiä. 

Vastaukseksi sain että hänen isänsä tulee hakemaan lipastoa, koska hän ei itse pääsekään paikalle. Kerroin hänelle uudemman kerran että lipastoa kannattaisi olla hakemassa kantoavun kanssa, koska minä en voi raskaana ollessa tuollaisia kantaa, lipasto ei mahdu hissiin, eikä Tero ollut kotona. Tyttö tokaisi että kyllä hänen isä sen saa kannettua.

No, aikaa kului lähes pari tuntia jonka jälkeen soi puhelin ettei mies löydä perille. Opastin hänet perille ja samalla työnsin lipaston rappukäytävään hänelle valmiiksi. Mies oli ystävällinen ja sanoi että kantaa lipaston kyllä itse jotenkin autoonsa. Hän tuli rappukäytävään ja kerroin hänelle että olen pettynyt hänen tyttärensä ”kaupankäyntiin”, että olin joutunut odottamaan tässä vaiheessa jo neljä tuntia että joku tulisi hakemaan lipastoa, eikä hän edes viitsi ilmoittaa viivästyksestä. Mies pahoitteli tyttärensä käytöstä. Hän alkoi tutkimaan lipastoa ja etsimään siitä vikoja.

No muita vikoja ei löytynyt, kuin ne joista olin jo myynti-ilmoituksessa maininnut. 

Pari pientä, lähes huomaamatonta naarmua. Ne oli kuvattuna ilmoituksessa ja vielä erikseen viestillä asiasta mainittu.

Sitten mies alkoi tinkaamaan. Hän ei kuulemma suostu maksamaan pyytämääni hintaa, koska tuote on virheellinen. 

Minä, joka harvemmin otan kierroksia, päätin että nyt riittää.

Avasin suuni ja se mitä sieltä tuli ulos kuulosti suunnilleen tältä:

”Mä olen tuhlannu vapaapäivästäni neljä tuntia, siis NELJÄ TUNTIA, siihen että sinun tyttäresi on pitänyt minua täällä löysässä hirressä ja lupaillut niitä näitä ja kaikki on mennyt päinvastoin mitä hän on luvannut. Olen jokaikisen pienen naarmun kuvannut ja tyttäresi, joka ei edes vaivautunut paikalle, on ollut täysin tietoinen näistä. Toisekseen lipastoa saa ostaa vielä Ikeasta viisinkertaiseen hintaan, jos niin haluaa. 

En tingi hinnasta penniäkään, mieleni tekisi ennemmin jo pyytää lisää menetetystä ajastani. Lisäksi minulla on 9 ihmistä jonossa, joista jollekin voin tämän hyvin myydä jos ei kelpaa.” 

Huh, samalla hieman äimistyin omaa hormonihuuruista vastaustani, mutta samalla olin itsestäni ylpeä. Sain asiani kuitenkin sanottua napakan rauhallisesti korottamatta ääntäni. Hyvä mä! Toisia ihmisiä ja heidän aikaansa tulee arvostaa! Tuollainen käytös saa mut raivostumaan. 

Mies pahoitteli ja sanoi että maksaa sovitun hinnan. Hän soitti kuitenkin ensin tyttärelleen varmistaakseen että hän oli tietoinen naarmuista. Tämän jälkeen mies maksoi ja lähti kantamaan lipastoa autoonsa. 

Jostain syystä mua jäi kaivelemaan nää kaupat sen verran että avasin tori.fi:n ja laitoin hakuun kyseisen lipaston. No siellähän se komeili, meidän lipasto, meidän makuuhuoneessa kuvatuilla kuvilla myynnissä yli kolminkertaiseen hintaan! 

Tämä linssiin viilaaja oli trokari, sen kaikessa merkityksessä. Ainoat kuvat mitä hän ei tietenkään liittänyt myynti-ilmoitukseensa oli kuvat naarmuista mitä minun ilmoituksessani oli. Myyntitekstissä hän kertoi lipaston olevan täysin virheetön ja uudenveroisessa kunnossa. Sappeni kiehui lähinnä siksi että hän käytti kuviani, olisi edes vaivautunut räpsäisemään omat kuvat niin en olisi voinut mitenkään tietää tai varmistua hänen huijauksesta. Eniten ärsytti se että olisimme halunneet että lipasto menisi halvalla hinnalla jollekin jolle halpa hinta olisi merkannut muuta kuin nettoamista. 

Tein tästä kauppiaasta ilmiannon tori.fi:lle. En tiedä jatkosta, mutta toivon että joskus tämä henkilö tajuaisi toimineensa asiattomasti. 

Jälkiviisaana olen miettinyt että olisi pitänyt vain suoraan sekoilun alussa sanoa että myyn lipaston seuraavana jonossa olevalle, mutta pääasia että se on nyt myyty.

Mä jotenkin niin odotan ja toivon ihmisiltä rehellisyyttä, toisten kunnioittamista ja ylipäätään käytöstapoja. Välillä joutuu pettymään ihmisiin. Ei voi muuta kuin niellä tämä asia ja omalla käytöksellään tehdä paremmin. 

Mitä meidän kesään kuuluu?

Huh, hellettä! En ole ikinä ollut mikään kuumien kelien fani, mutta tänä kesänä ehkä vielä vähemmän. Samalla on kuitenkin ihanaa kun voi vaan viilettää isoissa kaftaanimaisissa asuissa ympäriämpäri, koska tää mun masu ei enää mahdu mun ihan perus kesävaatteisiin. Muutaman mekon oon ostanut tätä kuumaa kesää ajatellen ja niissä ajattelin mennä ihan synnärille saakka. Hah!

Olo on kuitenkin ollut oikein hyvä, muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Jaksan hyvin joka päivä, vaikka huomaan että väsyn helpommin kuin normaalisti. 

Raskaus on loistavaa aikaa opetella kuuntelemaan omaa kehoaan. Kun olet väsynyt - lepää, kun olet ylikierroksilla - etsi tapa rauhoittua. 

Välillä on vaikea antaa itselleen mahdollisuus lepäämiseen kun samalla tuntuu että pitäisi tehdä jotain ”järkevää”. Nyt vain pitää ymmärtää että juuri se järkevä mitä voit tehdä on ottaa iisisti ja levätä silloin kun siltä tuntuu. Ja päikkärit tuulettimen edessä keskellä kuuminta kesäpäivää on kyl aika jees. 

Pesänrakennusvimma on ehkä yksi kivoimmista asioista ikinä. On ihan parasta järkätä kaikki kuntoon lastamme varten! Kaikki hankinnat alkaa olla pikkuhiljaa hoidettu, niin nyt voimme vain keskittyä odottamiseen ja tietty tutustua tyttöömme masun läpi. Niin ihanaa kun jo huomaa että hänellä on siellä kohdussa ihan oma vuorokausirytminsä ja valveilla ollessa meno on aikamoinen! 

Yhtenä iltana soitimme hänelle Bruce Springsteenin Thunder Road -kappaletta, ja hän selkeästi reagoi siihen. Kyllä maailmaan aina yksi Bruce -fani lisää mahtuu! ❤️

Tuleeko meille tyttö vai poika?

Ensin odotetaan kahta viivaa. Sen jälkeen ensimmäistä neuvolakäyntiä, ensimmäistä ultraa, perheelle ja ystäville uutisten kertomista ja sitten rakenneultraa missä saataisiin tietää että onhan lapsellamme kaikki hyvin ja jos vain hyvä lykky käy niin jopa lapsen sukupuoli. 

Rakenneultraan saakka pohditaan että tuleeko meille tyttö vai poika. Mikä on poikafiilis ja mikä taas tyttöfiilis? Joo, en todella tiedä! Mutta kun sen fiiliksen jommastakummasta saa, on melkein varma että se on lähestulkoon faktaa. Varsinkin jos monella ystävällä tai perheenjäsenellä on sama fiilis. 

Meillä oli molemmilla alusta asti ihan poikafiilis. Kumpikaan ei oikein osannut sitä mitenkään selittää, mutta jotenkin oli vaan sellainen tunne. Kokoajan päällimmäisenä mielessämme oli kuitenkin se että ainoa tärkeä asia on, että lapsellamme on kaikki hyvin, oli hän sitten tyttö tai poika. 

Mitä lähemmäs rakenneultra tuli, sitä enemmän aloin uskoa että ehkä siellä kasvaakin tyttö. Matkalla vastaanotolle Tero sanoi: ”Mulla on nyt kyllä sellainen olo että ehkä meille tuleekin tyttö!”. 

Samoin mun äiti, joka oli ollut aika varma pojasta, vaihtoi mielipidettään just paria päivää ennen ultraa. 

Siskoni taisi olla ainoa joka sanoi alusta asti että uskoo että meille tulee tyttö! 

Tänään aamulla kyllä jännitti aivan hirmuisesti. Mielessä pyöri vain että  mitä meidän pikkuiselle kuuluu, miten hän on kasvanut, ja onhan hänellä kaikki hyvin. Olin niin huojentunut kun kätilö kävi lapsemme rakenteita läpi ja sanoi että kaikki on aivan normaalisti ja juuri niin kuin pitää. Tuntui kuin iso kallio olisi poistunut harteiltani! 

Sen jälkeen hän sanoi että voin soittaa FaceTime-puhelun Terolle, jotta kuullaan lapsemme sukupuoli samaan aikaan. (Koronan aikaan isä ei pääse mukaan ultraan)

Kätilö onnitteli ja kertoi että meille syntyy TYTTÖ! ❤️ Pieni tyttö! Miten ihanaa! Meidän pieni prinsessa! 

En malta odottaa että pääsemme tutustumaan meidän pieneen ihmeeseemme! ❤️

Raskaana itken jos itkettää ja vaikka ei itkettäisikään

Tiesin kyllä paljonkin oireita mitä raskaus voi tuoda tullessaan, mutten osannut ehkä täysin valmistautua niihin. 

Kuinka herkillä sitä voikaan olla?! Jos siis voi melkein itkettää se että löysit kaupasta täydellisen keltaisen banaanin tai kun katselet koiraasi lenkillä joka kaivaa kuoppa aivan into piukeana. Ainakin alkuraskaudesta itkun määrä oli meikäläisellä loputon. 

Yhtenä päivänä tulin töistä kotiin ja innoissani availin postipakettia. No, sisältö ei todellakaan vastannut odotuksiani. Itkuhan siinä pääs, mitäs muutakaan. 

Tero tuli kysymään että mikä on hätänä. Itkun lomasta sain sanottua että paketin sisältö oli aivan syvältä, eikä se todellakaan vastannut kuvausta. Tero siinä sitten rauhoitteli, minkä vain kykeni ja kun lopulta rauhotuin, osasin jo nauraa asialle. Siis hetken...Hyvä mieli kesti ainakin sellaiset 10 minuuttia. Sitten kuuluikin nyyhkytys sohvan nurkasta ja Tero taas kipaisi kysymään että mitä on meneillään. Taas jatkuvien kyynelten lomasta sain sanottua: ”MUN TEKEE MIELI GRILLIMAKKARAA!!” 

Niinkuin se olisi maailman suurin asia ja ongelma. Haha! Pienen naurahduksen lomasta Tero sanoi: ”No, eihän sen tarvitse olla ongelma! Haluatko sen grilliltä vai kaupasta?”. Eikun kauppaan ja näin sekin suuren suuri ongelma oli ratkaistu. By the way, yhtäkään makkaraa en siitä paketista syönyt, koska tarve oli selkeästi tyydytetty sillä että ne Kabanossit olivat jääkaapissa. :) 

Raskaana ollessa (miksei toki muutenkin) on myös ihan OK itkeä kun katsoo telkkarista Huutokauppa keisaria. Jopa silloin kun joku Clas Ohlsonin mainoksessa oleva rikkinäinen grilli hylätään sateeseen ja  taustalla soi ”You don’t have to say You love me”- kappale. WATERWORKS!

Tai ihan vain kun et keksi että mitä sitä voisi syödä. Parku tulee. Kamala nälkä, mutta mitään ei tee mieli. Tätä on kyllä tapahtunut jo ennen raskautta ja jatkuu varmasti myös sen jälkeen. :) Auta armias jos olet päättänyt että tänään me tehdään ruoaksi vaikka tortilloja ja kaupasta onkin avokadot loppu. Ei siinä auta muuta kuin itkeä. Toki samalla tietäen ettei sekään asiaan auta. 

Itkukohtaukset menevät onneksi yhtä nopeasti ohi kuin ne alkavatkin. 

Näiden lisäksi mun haju- ja makuaistit on sitä luokkaa että voisin työskennellä tullikoirana tän raskauden ajan. Yksi mikä oli lähes räjäyttää mun tajunnan oli hammastahna! Miten voimakas mintun maku ja haju siinä onkaan! Mind blowing!!

Ihan raskauden alkumetreillä yhtenä päivänä kun tukin töistä kotiin, kysyin Terolta että mikä täällä haisee. Mun mielestä jo eteisessä oli vastassa paksu sipulin haju. Yök!! 

Mistä ihmeestä se tulee kun ei oltu käytetty sipulia useampaan päivään. Haistelin ja kaoin samalla kun yritin etsiä mistä se haju tulee. Kunnes muistin että kuivakaapissa on pussillinen, huom. suljettu pussillinen kuivattua sipulia. Ensin pakkasin sen kahteen muovipussiin ja tungin ihan kaapin perälle. Seuraavana päivänä kun tulin kotiin ja haistoin sen edelleen. Sipulit lähti suoraan piharoskiin. Tuntui että haistoin sen silti vielä viikon päästä. 

Niin kummalliselta kun välillä tuntuukin että itkeä voi vaikka ei itkettäisikään ja entiset lempiherkut saa sinut kakomaan, niin onhan tää ihan mieletöntä aikaa! Nyt ollaan jo yli puolenvälin ja on alkanut kunnon pesänrakennus. Niin ihana laittaa kotia uutta tulokasta varten. ❤️💙