sunnuntai 7. helmikuuta 2021

”Se olen minä, Ida. Muistatko minut? Kannattaisi.”



Raskauden jälkeen keho tuntui erilaiselta, vieraalta ja tyhjältä. Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen aikaa tai energiaa ei kokkailuille, liikunnalle tai oikeastaan millekään muullekaan oikein ollut. Monena päivänä huomasin että kello on jo iltapäivä, enkä ollut välttämättä syönyt paria kirsikkatomaattia enempää. Keho kävi säästöliekillä. Oma keho oli toissijainen. Kaikki huomio ja energia meni vauvaan. Tottakai. Kaikki oli uutta, ihmeellistä ja vierasta. Oma olo ei ollut mitenkään mielessä. Kunhan vain selvisin päivästä. Ja usein sitten illalla terveellisen kotiruoan jälkeen mässytti kaikkea mahdollista mitä kaapeista löytyi. Ravintoarvo niissä löydöissä pyöreä nolla. 


Kun saimme arjen aikataulut pyörimään, eikä kaikki enää tuntunut ihan niin vieraalta, tuli myös ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen mietittyä et miten mun keho voi. No, ei järin hyvin. Synnytyksestä keho oli palautunut mukavasti, mutta kyllä mä olin sen jälkeen laiminlyönyt sitä oikein kunnolla. Lähinnä ruokailut ja rytmit oli niin skeidaa kun olla ja voi. Aamupalan virkaa tosiaan saattoi toimittaa ne pari kirsikkatomaattia tai vaikka pari suklaapatukkaa. Olo on sellaisesta väkisinkin väsynyt ja sokerista ärtynyt. Tietenkään se jatkuva väsymys ei auta tässä, päinvastoin nämä kaksi asiaa muodostaa kyllä hullun kierteen. Väsymykseen syö jotain kökköä, josta saa nopeasti energiapiikin, joka sitten romahtaa yhtä nopeasti kuin nousikin. 


Sen jälkeen sitä meneekin väsyneenä rutistelemaan itseään peilin eteen ja sättimään itseään. Huomaa ettei ole tänäänkään harjannut hiuksia vaikka kello on jo seitsemän illalla. Kulmakarvatkin pitäisi nyppiä. Sitten se iskee kuin vyöry päälle. Itseinho. Kyynelten lomasta parahtaa itselleen ”Miten mä näytän tältä? Oon ällöttävä!” Ei auta vaikka Tero kertoo kuinka kaunis olen ja muistuttaa kuinka mun keho kasvatti sisällään pienen ihmisen, meidän rakkaan tyttären. Tiedän että mun pitäisi olla itselleni armollinen. 

Toki olin valmistautunut siihen että keho muuttuu raskauden myötä, eikä kroppa näytä enää samalta kuin ennen. Vaikka painoa on täysin saman verran kuin ennen raskautta, niin eihän se keho ihan samalta näytä. Tietenkään. 

Samalla ajattelen että mun keho on just sellainen mitä se on, ja että mun tulee olla ylpeä siitä että mä olen äiti, joka kasvatti sisällään ihmeen. Ylpeä mä tulen siitä aina olemaankin, mutta haluan kuitenkin tuntea itseni sujuiksi oman vartaloni kanssa. Se vaatii aikaa ja työtä ja itsensä hellimistä, muulla kuin suklaalla. 


Nyt kun tämä uusi elämäntilanne ei ole enää niin tuntematonta, olen luvannut itselleni että huomioin myös itseni. Haluan tuntea oloni hyväksi. Haluan näyttää tyttärellemme mallia että omaa kehoaan tulee arvostaa ja kuunnella, eikä itsestään tule puhua vähättelevästi tai rumasti. En aio tehdä niin hänen edessään, enkä enää piilossakaan. 




Raskaana ollessani pohdin yhdessä postauksessani sitä millainen suhde minulla oli kehooni silloin. Nautin olla raskaana! En ole koskaan tuntenut olevani enemmän nainen. En varmasti ole koskaan nauttinut vaatteiden sovittelusta ja ostelusta niin paljon kuin silloin. En ole ikinä ottanut niin monia selfieitä, saatika pyytänyt jotain muuta kuvaamaan minua. Sen fiiliksen aion palauttaa. Kantaa itseäni ylpeydellä. Eli beware, shitloads of selfies coming your way! 

Annan itselleni tähän aikaa. Olen silläkin tapaa keholleni ja mielelleni armollinen. Mikään ei tapahdu sormia napauttamalla. 

Ehkä pian jo kävelen peilin ohi ja sanon taas itselleni ”Ei huono!”. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti